Eurooppa ei voi hyvin. Teollisuustuotanto hiipuu, työttömyys kasvaa, väkiluku vähenee, vienti sakkaa ja investoinnit valuvat muualle. Asehankintojen panostukset menevät pääasiassa Yhdysvaltoihin. Samalla poliittinen ilmapiiri koko Euroopassa polarisoituu – päätöksenteko hidastuu, riskinottohalu katoaa ja yhteinen suunta puuttuu. Tämä yhdistelmä on vaarallinen maanosalle, jonka vauraus on perustunut avoimuuteen, vakauteen ja vahvaan osaamiseen sekä teollisuuteen. Jos Eurooppa ei rakenna uutta kasvun moottoria, se surkastuu edelleen geopoliittisesti ja taloudellisesti – samaan aikaan, kun muut vahvistuvat.

Euroopan unionin talouspolitiikka on pitkään keskittynyt velkakestävyyteen. Uudistettu velkajarru tuo finanssipoliittista vakautta, mutta sen heikkous on edelleen sama: kasvun elementit puuttuvat. Jos Eurooppa aikoo menestyä maailmassa, jossa protektionismi lisääntyy, toimitusketjut pirstoutuvat ja teknologinen kilpailu kiristyy, on talouskurin rinnalle rakennettava strateginen kasvun kaasu.

Kasvupolitiikan on perustuttava klustereihin, jotka vahvistavat Euroopan kykyä tuottaa, innovoida ja suojata omaa taloudellista autonomiaansa. Velkajarrun yhteyteen tulisi liittää strategisen kasvun kehys, joka luodaan yhdessä yritysten kanssa sallien myös joustavamman finanssipolitiikan, kun varat kohdennetaan EU:n yhteisiin tulevaisuuden kasvualueisiin.

Ensimmäinen klusteri on teknologinen uudistuminen. Euroopan on oltava enemmän kuin tutkimuksen maanosa – sen on kyettävä tuottamaan ja kaupallistamaan sekä työllistämään. Investointilauseke tulisi ulottaa mm. 5G/ 6G:n, sensoreiden, tekoälyn, puolijohteiden, kvanttilaskennan ja bioteknologian ekosysteemeihin. Tässä tarvitaan yhteiseurooppalaisia ratkaisuja, ei pelkkiä kansallisia ohjelmia. Esimerkiksi Airbus-tyyppinen eurooppalainen teknologialiittouma, jossa useat valtiot ja yritykset yhdistävät voimansa strategisilla aloilla. Airbus osoitti, että yhteinen visio ja teollinen yhteistyö voivat luoda maailmanluokan kilpailukykyä – samaa logiikkaa tarvitaan nyt myös teknologisissa tulevaisuuden klustereissa.

Toinen klusteri on teollisuuden tuotantoketjujen monipuolistaminen. Globalisaation yksisuuntaiset virrat ovat kääntyneet, ja EU:n on varmistettava kriittisten komponenttien – kuten akkumateriaalien, elektroniikan ja energiaintensiivisen teollisuuden – läsnäolo omalla alueellaan. Velkajarruun sisällytettävä jousto voisi tukea investointeja vihreään teollisuuteen ja kiertotalouteen perustuvaan tuotantoon.

Kolmas painopiste on ruoka- ja lannoiteomavaraisuus. Maailmanmarkkinoiden protektionismin lisääntyessä Euroopan huoltovarmuus ei voi nojata globaaleihin toimitusketjuihin. “Omavaraisuuslauseke” sallisi investoinnit biopohjaisiin lannoitteisiin, maatalouden teknologioihin ja kestäviin ruokaverkostoihin.
Neljäs klusteri on lääketeollisuus ja kriittiset raaka-aineet. Euroopan on palautettava lääkkeiden ja vaikuttavien aineiden tuotanto lähemmäs kotimarkkinoita sekä varmistettava pääsy harvinaisiin mineraaleihin ja raaka-aineisiin. Myös tällä alalla Airbus-tyyppinen eurooppalainen konsortio voisi yhdistää tutkimuksen, teollisuuden ja julkisen rahoituksen yhteiseksi tuotantoallianssiksi. Ja kaikki tämä tulee luoda yhdessä yritysten kanssa. Ilman yritysten mukanaoloa ja sitoutumista me emme onnistu.

EU tekee strategisen virheen, jos se käyttää tulevien vuosien finanssipoliittisen liikkumavaransa pääosin vanhanaikaiseen aseistukseen ja REARM-ohjelmiin, ilman että se samalla rakentaa uutta järjestelmätason teollista ja teknologista lisäarvoa. Turvallisuutta ei luoda vain aseilla, vaan kehittämällä puolustus- ja siviiliteknologioita rinnakkain. Näiden yhteiskehittäminen – niin sanottu “dual-use-strategia” – vahvistaa Euroopan kilpailukykyä, huoltovarmuutta ja teknologista riippumattomuutta. Näin palvellaan sekä puolustusta että siviilitaloutta nykyistä tehokkaammin.

Strategisen velkajarrun ei siis pitäisi tarkoitta pelkkää kulujen hillintää, vaan älykästä ja yhteistä varojen kohdentamista. Velkaa saa ottaa, jos se rakentaa kasvun, turvallisuuden ja resilienssin perustaa. Eurooppa tarvitsee kasvupolitiikan, joka tunnistaa geopoliittiset realiteetit ja teknologisen murroksen – sekä uskaltaa investoida omiin vahvuuksiinsa. Vain näin Eurooppa voi olla sekä vakaa että vahva maailmassa, jossa muut pelaavat omilla säännöillään ja arvoillaan. Ilman tekoja Euroopan strategisen autonomian hokeminen juhlapuheissa alkaa olla jo vitsi.

Ville Skinnari