Suvivirteen yhdistyy tunteiden ja tunnelmien kirjo. Pystyn vieläkin kuulemaan tuon virren kansakouluni urkuharmonin säestyksellä. Istuin vähän turhan matalalla penkillä koivuilla koristellussa juhlasalissa, kevättodistus kädessä, kesän odotus mielessä. Liisa-opettaja soitti suvivirren ja armas aika oli tullut.
Sittemmin suvivirsi on soinut jokaisena keväänä milloin työtehtävissä, milloin omien lasten juhlissa. Se ei jätä kylmäksi. Se avaa mielen näkemään Luojan luonnon ihmeiden takana. Virsi auttaa ihmistä kiittämään todellista elämän antajaa.
Täällä pohjolassa tiedetään, kuinka ihanaa on kevään tulo. Jos aina olisi lämmintä ja vihreää, ei kevät olisi erityinen, armas aika. Meillä on takana luminen, pitkä talvi. Me huomaamme kevään tuoman eron, kasvun ihmeen, valon voiton.
Suvivirsi säestää kuitenkin monenlaisia tilanteita ja tunnelmia. Joskus sitä täytyy laulaa pettyneenä, kun koulu ei olekaan sujunut. Joku saattaa miettii huolestuneena tulevaa kesää: mitä teen, kun säännöllinen ohjelma ja päiväjärjestys loppuu? Jollekin kevät on odotusten vastaisesti masennuksen aikaa.
Ihmiselämän tuntoja ei siis voi yleistää ja yksinkertaistaa. Suvivirttä saa laulaa juuri sillä mielellä kuin laulajalla sillä kertaa on. Välillä iloa ja kiitollisuutta painottaen, joskus pyytäen: Pois poista murheemme. Jumala ei herätä vain luontoa, hän koskettaa myös meitä. Jumala tahtoo antaa kaikille ilon ja tulevaisuuden toivon. Hän tarjoaa lahjojaan jokaiselle kaipaavalle: niin iloiselle kuin murheiselle kesän odottajalle.
Riitta Särkiö