Joku voisi ehdottaa, että joulun ja juhannuksen paikkaa kannattaisi vaihtaa keskenään. Onhan Jeesuksen syntymä suuri valon juhla. Jeesus sanoi olevansa maailman valo. Eikö silloin olisi hyvä viettää joulua keskellä yötöntä yötä, kun valoa on kaikkein eniten?

Mutta ei taitaisi Jeesuksen valo erottua häikäisevässä keskiyön auringossa ja valon tulvassa. Emme ehkä huomaisi tarvitsevamme Jeesuksen apua ja voimaa, jos ympärillä on alkukesän ihana vehreys, kukoistus, kaikki kasvu, joka kihisee silmuissa, nupuissa ja mukulissa. Siinä voisi tulla sellainen olo, että pärjää tässä ihminen omillaankin.

Jouluna ollaan päinvastaisissa oloissa. Kaamos, pimeys ja kylmyys kääntää meitä sisälle ja sisäänpäin. Siinä hämärässä näkyy Jeesuksen valo. Silloin toteutuu Jesajan sana 9. luvun alusta: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. ” Jeesus on maailman valo jokaisena päivänä, mutta usein tarvitsemme elämän pimeyttä, ahdinkoa ja kuormaa huomataksemme, kuinka kipeästi häntä tarvitsemme.

Juhannuksen kirkkaassa valossa muistellaan Johannes Kastajan syntymää puoli vuotta ennen Jeesusta. Nyt kuuluu myös Johanneksen profeetallinen, jopa häiritsevä ääni: Tehkää parannus, uskokaa evankeliumi. Siinäkin on tarpeellista kontrastia, niin kuin talvisessa valon juhlassa. Suloisessa suvessa joku puhuukin elämän varjoista ja synneistä. Sekin puoli on olemassa. Eivät elämän varjot katoa, vaikka taivaalla aurinko loistaisikin kirkkaampana kuin koskaan.

Meillä kristityillä on se lahja, että voimme aina elää avoimesti Jumalan edessä. Elämän pimeissä hetkissä saa pyytää valoa ja armoa ylhäältä. Elämän ihanina suvi-aikoina saa kiittää kaikkien lahjojen antajaa. Luoja meitä aina siunatkoon!

Riitta Särkiö