Viime viikon tietovisassa viitattiin nimillä Haakana, Palmroos ja Syrjälä Pelicansin naisiin, jotka nousivat liigaan, Auroraliigaan. Tietäjät tiesivät.

Toivottavasti esimerkiksi Essi Holopainen (mv), Jannika Sten ja Jeanette Andersson jatkavat turkooseissa. Menen ilman muuta katsomaan, kun Pelsu saapuu Manseen. Mutta koska naisista kyse, eivät pelaa Arenalla, eivät edes Hakametsässä vaan Tesoman pienessä hallissa. Naiset ansaitsevat parempaa. Lahdessa toki pääsevät komeaan päähalliin.

Runo. Tässä onnittelut Rainen, Sinä Pelsu-nainen, oppivainen, taitavainen!

Lahdessa tähdätään naiskiekon pääpaikaksi. Kyllä käy, minähän olen jo aiemmin kuvitellut kuinka Lahdesta voisi tulla naispalloilun pk. Ringette, koris, fudis, sähly, lentis ja muut. Ottakaa oppia kiekosta, jossa näköjään osataan. Määrätietoinen työ mahdollistaa unelmat.

Futsalin kuusvitoset viirupaidat nappasivat vakuuttavasti SM-kultaa Kangasalan turnauksessa. Olin ihailemassa sujuvaa syöttöpeliä. Hradeckymainen maalivahti Heikki Salminen nousi avainasemaan. Kaikkia pelipaikkoja aikanaan kokeillut Hema on löytänyt vihdoin tonttinsa. Hän taipui jopa jalkatorjuntoihin. Vetreys on verissä, peliälyä opetti itse Hape Kampman.

Harri Vuontelo oli puolustuksen tuki ja turva. Jukka Tuukkanen jakeli älykkäitä syöttöjä. Taito on opittu Nastolan Nopsassa.

Reippaan kasvatti, Lyseon mallioppilas Ari Tupasela täyttää pitkäperjantaina 70. Onnittelut. Aikansa kuluksi mies voisi kirjoittaa kirjan Kirveskadulta Keijupuiston kautta Lauttasaareen. Lukisin oitis.

Lempinimensä on Kille, en tiedä miksi. Hän pelasi lähes sata SM-sarjan ottelua ja 16 nuorten maaottelua. Maalinteko oli tuttua. Uran huippu lienee vuodessa 1975. Reipas venyi tasapeliin West Hamia vastaan. Harri Lindholm yllätti 1-0, maailman kuulu Trevor Brooking tasoitti, Tupasela iski 2-1, Billy Bonds teki loppuluvut 2-2. Lahti oli pelattu Euroopan kartalle.

Lontoossa kotijoukkue voitti 3-0 tehtyään toisen maalinsa vasta 88.minuutilla. Oi niitä aikoja!

Rauhallista pääsiäistä toivoo mämmiä kohtuulla ahmiva

Raine Järvinen

Pääsiäisaamun evankeliumissa kolme naista kulkee kohti hautaa. Heidän askeleissaan ei ole riemua, vaan surua ja hämmennystä. He haluavat vielä kerran osoittaa rakkautta Jeesukselle, mutta samalla he tietävät, että suuri kivi haudan suulla on este, jota he eivät omin voimin pysty siirtämään. Perille päästyään he kohtaavat kuitenkin jotakin odottamatonta: kivi on vieritetty pois ja hauta on tyhjä. Viesti on hämmentävä ja suuri: Jeesus elää!

Silti kertomus ei pääty iloon, vaan pelkoon ja hiljaisuuteen. Naiset vapisevat eivätkä uskalla heti kertoa kenellekään. Tämä tekee pääsiäisen kertomuksesta yllättävän inhimillisen. Se muistuttaa, että usko ei synny aina varmuudesta tai rohkeudesta, vaan usein keskellä pelkoa ja epävarmuutta. Juuri siinä, missä ihminen vaikenee ja epäröi, Jumala jatkaa toimintaansa.

Ja silti me olemme täällä. Jossain vaiheessa hiljaisuus murtui ja ilosanoma lähti liikkeelle. Pääsiäinen kertoo, ettei pelko saa viimeistä sanaa. Tyhjä hauta julistaa, että elämä voittaa kuoleman ja toivo kantaa epävarmuuden läpi. Siksi pääsiäinen kutsuu myös meitä levittämään ilosanomaa: ei siksi, että olisimme rohkeita tai varmoja, vaan siksi, että Jumala toimii meissä, meidän kauttamme ja joskus myös onneksi meistä huolimatta.

Kristus on noussut kuolleista – ja siinä on toivomme tänään ja aina.

Maija-Reetta Katajisto

Maailman ja Suomenkin tilanteesta pitää olla huolissaan, mutta pelolle ei pidä antaa valtaa. Perinteinen jako sodan ja rauhan välillä ei enää kuvaa todellisuutta. Turvallisuuteen kohdistuva toiminta on jatkuvaa, monimuotoista ja usein vaikeasti tunnistettavaa – ja siksi se näkyy myös tavallisen ihmisen arjessa epävarmuutena. Suomen kokonaisturvallisuusjärjestelmä on vahva. Se perustuu viranomaisten yhteistyöhön, korkeaan luottamukseen ja pitkäjänteiseen varautumiseen. Mutta vahvuus on myös ymmärtää heikkouksia ja mahdollisuuksia.

Suomeen ulottuneet vieraan valtion droonit ovat konkreettinen muistutus tästä. Onko Suomessa turvallista, miten viranomaiset toimivat ja viestivät ja mitä tämä tarkoittaa jatkossa. Itäraja tai Kouvola ei ole kaukana Lahdestakaan. Uskallan sanoa, että meillä on erinomaiset viranomaiset ja erinomainen varautuminen. Mutta se ei tarkoita, etteikö pitäisi kehittää ja parantaa, kuten tämäkin viikko on osoittanut.

Kuka muistaa enää aiempia keskusteluja puolustuksen hankinnoista – viimeisimpänä jalkaväkimiinakeskustelun, jossa peräsin teknologisia ratkaisuja uuden ajan uhkiin? Jo silloin oli nähtävissä, että pelkkä perinteinen ajattelu ei riitä. Tämä keskustelu on ollut vaikeaa viime vuosina Suomessa.

Keskeinen kysymys on nähdä eteenpäin eikä historiaa ja osata kohdentaminen. Naton viiden prosentin tavoite nostaa esiin määrän. Mutta ratkaisevaa on, mihin raha käytetään. Sama koskee Eurooppaa. REARM Europe kokoaa 100 miljardin euron panostukset, mutta kuinka suuri osa tästä kohdistuu korkean teknologian järjestelmiin – ja kuinka suuri osa perinteiseen puolustukseen?
Molempia tarvitaan, mutta tällä hetkellä painopiste on selvästi jälkimmäisessä. Esimerkiksi Saksassa Rheinmetall kasvattaa tuotantoaan, ja Euroopassa hankitaan lisää kalustoa, ammuksia ja panssarivaunuja. Tätä tarvitaan – mutta se ei yksin vastaa muuttuvaan toimintaympäristöön.

Turvallisuus ei kuitenkaan ole vain puolustusvoimien tehtävä. Poliisi, Rajavartiolaitos, pelastustoimi ja hyvinvointialueet ovat keskeinen osa kokonaisturvallisuutta ja varautumista. Juuri nämä toimijat näkyvät ihmisten arjessa ensimmäisinä, kun jotain tapahtuu. Heitä ei saa unohtaa, kun puolustuksesta ja rahoituksesta puhutaan.

Sama teknologinen perusta – tilannekuva, data, analytiikka ja droonijärjestelmät – palvelee koko turvallisuussektoria. Siksi investointeja ei pidä rakentaa siiloissa. Tämä ymmärretään, mutta sen on myös näyttävä käytännössä. Lainsäädäntö ei estä laajojen kokonaisuuksien rakentamista – kyse on valinnoista.

Samalla on muistettava perusasia: täydellistä suojaa ei ole. Turvallisuus ei tarkoita sitä, että mitään ei koskaan tapahdu, vaan sitä, että yhteiskunta toimii myös häiriötilanteissa.
Tähän liittyy myös pidemmän aikavälin kysymyksiä, jotka eivät ehkä näy arjessa heti, mutta ratkaisevat tulevaisuuden. Kriittisiin järjestelmiin on voitava luottaa kaikissa oloissa. Tämä koskee myös tekoälylaskentaa. On syytä kysyä: onko Suomen ja Euroopan GPU-kapasiteetti riittävästi omissa käsissä ja skaalattavissa? Jos laskenta on muualla, syntyy riippuvuus.

Sama koskee dataa. Hankinnoissa ei ratkaista vain järjestelmiä, vaan myös se, kuka omistaa ja hallitsee syntyvän tiedon. Suomesta virtaa merkittäviä summia kansainvälisille toimijoille – pelkästään Microsoft -ratkaisuihin arviolta 1,4 miljardia euroa – ja samalla data siirtyy niiden ekosysteemeihin. Kotimaisia ja eurooppalaisia vaihtoehtoja on olemassa, ja ne on otettava käyttöön.

Päättäjien vastuulla on katsoa pidemmälle kuin seuraavan päivän otsikkoa. Turvallisuus on ymmärrettävä laajasti – ei vain puolustuksena, vaan kokonaisuutena, jossa teknologia, viranomaisyhteistyö, varautuminen ja yhteiskunnan toimivuus kietoutuvat yhteen. Samoin myös talous, työllisyys ja toimeentulo. Miten motivoida ihmisiä puolustamaan maatamme, jos elämän perusasiat eivät ole kunnossa, kaikesta leikataan ja luottamusta tulevaisuuteen ei ole? Kysymys on silloin myös rahasta, mutta myös oikeudenmukaisuudesta ja arvoista.

Ville Skinnari

Viikon päästä starttaa Veikkausliiga tasaisempana ja tasokkaampana kuin koskaan. Näin taas kerran uskon. Jospa nähtäisiin vauhdikasta peliä. Ei siirrettäisi palloa ylettömästi alas ja sivulle ja molarille. Toivon, vauhdilla usein ylös.

Toivo ei kovasti lisääntynyt, kun Ilves ja Lahti kohtasivat Tammelan stadionilla. Hidasta oli ja harhoja tuli, maalipaikat kortilla. Onneksi vasta treenipeli, kyllä se taso siitä nousee.

Kotijoukkue meni johtoon. Toppari Dantas tasoitti pirteän Aleksi Paalasen esityöstä.

Ilves on yksi mestarisuosikki. Epäilen. Lupaavat nuoret istuvat penkillä, Popovich syöttelee kyllä omille, mutta väärään suuntaan. Riski lämpenee vasta syksyllä, mutta onko se liian myöhään?

Lahti oli yritteliäs kuten nousijan pitääkin. Puolustusasetelmissa oltiin, toki muutama nätti hyökkäys nähtiin. Ferreira paukutti ylärimaan.

Ottelua seurasi puolilahtelainen ex-molari Harri Holli. No, ei ehkä ihan puolilahtelainen, kun on nykyisin niin Ilvestä, niin Ilvestä.

Hopa manasi Lahden miehistöä. Sanoi, että liian vähän kautosia ja kososia viitaten ulkomaalaisten määrään. Ihmetteli, onko Barbosa painonsa arvoinen kultaa? Mitä lie tarkoittanut, Hopa puhuu niin paljon.

Poimin muutaman ilopillerin. Dantas on Pelimies, jos ei sorru punaisiin kuten Hakassa. Daniel Heikkinen ahersi keskikentällä kahdenkin edestä. Anderssonilla on pelisilmää, liike verkkaista. Pitäkää Inkinen avauksessa.

Keskikentän pohjalla Cassubie vakuutti. Työmyyrä, tärkeä lenkki palapelissä. Oikea laituri Sarr oli näkyvä kunnes loukkaantui.

Entäs sitten tämä iso kärki Neemias Barbosa? Ei voi olla niin onneton kuin näytti. Kun on kerran hankittu ja palkkaa kai maksetaan, on miehessä oltava jotain, mikä ei vielä pilkistä. Tehoja löytyy, kunhan tottuu. Toiveikkaana heitän 8+7, ainakin. Olen hullu.

Muuten, Ilves-fanit lauloivat läpi pelin. Missä lahtelaiset, oli niin yksinäistä.

Tässä lopputaulukko. HJK (en toivo), Inter (Huovila tekee ainakin kuusi), Gnistan, Kups (jos Puukko ja Pasanen onnistuvat), SJK, Oulu, Ilves, Lahti (koska vedän kotiin), VPS, Jaro, Mifk ja TPS (toivon yllättäjää).

Lopuksi tietojen tarkastus. Olet urheilutietäjä, jos tiedät mihin liittyvät nimet Iida Haakana, Lilli Syrjälä ja Paula Palmroos? Näihin palataan.

Raine Järvinen

Eduskunnassa käsiteltävä hankintalain uudistus ei ole tekninen lakimuutos. Se on ideologinen valinta. Se vie Suomea suuntaan, jossa uskotaan yhteen ratkaisuun: markkinat hoitavat.

Mutta mitä jos eivät hoida? Perustuslakivaliokunnan enemmistö näki esityksen teknisenä. Me emme. Jätimme asiasta eriävän mielipiteen perustuslakivaliokunnassa, koska kyse on kunnallisen itsehallinnon ytimestä ja palvelujen tulevaisuudesta erityisesti pienissä kunnissa.

Uudistuksen keskiössä oleva 10 prosentin omistusvaatimus ei perustu EU-oikeuteen eikä tutkittuun tietoon. Se perustuu uskoon siitä, että kun julkisia rakenteita puretaan, markkina tuottaa tilalle paremman lopputuloksen. Tämä on kokoomuksen pitkä linja: markkinat hoitavat. Nyt sitä ei enää ehdoteta – se pakotetaan.

Suomi ei kuitenkaan ole yhtenäinen markkina. Meillä on pitkiä etäisyyksiä, harvaa asutusta ja alueita, joilla toimivia markkinoita ei yksinkertaisesti ole. Siksi sidosyksiköt ovat syntyneet: ne ovat käytännön ratkaisu, eivät ideologinen poikkeus. Nyt tämä toimiva malli hajotetaan keinotekoisella rajalla.

Seuraukset ovat konkreettisia. Kunnille syntyy satojen miljoonien eurojen lisäkustannukset ilman kompensaatiota. Palvelujen järjestäminen vaikeutuu. Pienet kunnat joutuvat tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei käytännössä ole. Tämä rikkoo perustuslaista johdettua rahoitusperiaatetta: valtio ei voi säätää velvoitteita ilman, että se osallistuu niiden kustannuksiin.

Samalla kasvaa riski siitä, että palveluja ei enää tuoteta lainkaan tai niitä tuotetaan huomattavasti kalliimmalla. Kyse ei ole kilpailun lisäämisestä, vaan pakosta tilanteessa, jossa markkinoita ei ole.

On myös syytä kysyä laajempi kysymys: miten Suomella menee tällä politiikalla?

Kasvu on heikkoa, julkinen talous paineessa ja alueellinen eriarvoisuus syvenee. Silti vastaus on aina sama: lisää markkinaa, lisää pakkoa. Palvelutuotanto – ja pahimmillaan myös meidän DNA, eli data – annetaan kasvottomille omistajille kauas Suomesta, ja meitä rahastetaan entistä enemmän. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat rakentamassa renki-Suomea, joka maksaa vain muiden lähettämiä laskuja.

Eikä vastuuta voi ulkoistaa. Tämä ei ole Trumpin tai Putinin syytä. Tämä on seurausta kotimaisista poliittisista valinnoista.

Suomen vahvuus on ollut tasapaino: vahva julkinen vastuu ja toimivat markkinat yhdessä. Ei niin, että toinen korvaa toisen.

Perustuslain 121 § turvaa kunnallisen itsehallinnon. Se ei ole muodollisuus, vaan käytännön tae siitä, että palvelut voidaan järjestää paikallisesti toimivalla tavalla.

Hankintalain uudistus murentaa tätä perustaa. Kyse ei ole yhdestä lakimuutoksesta ja ajamisesta kunnat systeemiseen kriisiin.

Onko Suomi maa, jossa palvelut turvataan kaikkialla – vai maa, jossa ideologia ohittaa todellisuuden? Nyt esitetty uudistus vie meidät sellaiseen rotkoon ettei sieltä enää nousta.

Ville Skinnari

Raamatun ajan maailma on monessa suhteessa erilainen kuin tämä omamme. Vaatteet, talot, suvun rakenteet, tavat olivat tuolloin muutama tuhat vuotta toisenlaisia. Silloin oli hyvä tervehtiä aasilla ratsastavaa kuningasta palmunoksia heiluttamalla. Me koristelemme pajunoksia ja toivotamme niin Jeesuksen tervetulleeksi ja läheiset terveeksi.

Syvimmiltään ihminen on kuitenkin sama kaikkina aikoina. Kaipaamme rakkautta, anteeksiantoa, tarkoitusta ja tulevaisuuden näkymää. Samoja kaipuita oli Raamatun ajan ihmisillä. Ja niihin kaipuisiin Jumala vastaa.

Palmusunnuntaina alkaa hiljainen viikko, erityinen aika, joka tähtää kiirastorstaihin, pitkäperjantaihin ja pääsiäiseen. Jeesus kulkee ensin iloisessa riemusaatossa pyhään kaupunkiin, mutta kohta kaikuvat aivan toisenlaiset äänet. Häntä pilkataan, hänet tuomitaan kuolemaan ja haudataan. Hänen ystävänsä musertuivat pelkoon ja suruun. He olivat toivoneet saavansa Jeesuksesta pelastajana, mutta nyt kuningas on kuollut.

Pääsiäisenä kaikki muuttuu. Jumala herätti Poikansa kuolleista. Jeesus elää! Ja yhdessä häikäisevässä pääsiäisaamun hetkessä myös ihmiskunta on saanut toivon takaisin. Jeesuksen rakkaus ulottuu kaikkiin ihmisiin. Hänen tähtensä me saamme synnit anteeksi, saamme toivon ikuisesta elämästä ja valosta.

Siunattua pääsiäisen odotusta!

Riitta Särkiö

Puhuin torstaina Tukholmassa Ruotsin parlamentissa järjestetyssä tilaisuudessa Pohjoismaiden tulevaisuudesta. Viestini oli yksinkertainen: maailma on muuttunut nopeammin kuin me – ja nyt meidän on muututtava mukana. Olemme rakentaneet vahvan Pohjolan vuosikymmenten aikana. Mutta maailma ympärillämme on muuttunut perustavanlaatuisesti. Kysymys kuuluu: olemmeko me muuttuneet riittävän nopeasti – ja oikeaan suuntaan?

Maailma ei enää jakaudu länteen, itään tai etelään. Tämä asetelma on murtunut. Kilpailu ei enää ratkaise yksin – ratkaisee kyky tehdä yhteistyötä paremmin kuin muut. Tämä pätee globaalisti, mutta erityisesti Pohjolaan. Silti meidän on oltava rehellisiä. Puhummeko muutoksesta samalla kun toimimme yhä 1990-luvun malleilla? Onko Pohjoismailla yhteinen ääni maailmalla? Onko meillä yhteinen näkemys Euroopasta ja EU:n tulevaisuudesta? Ei ole. Emmekä muutu riittävän nopeasti.

Pandemian aikana Pohjola seisoi yhdessä. Venäjän hyökättyä Ukrainaan Suomi ja Ruotsi kulkivat rinnakkain kohti Natoa. Mutta nyt erot kasvavat – niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Keskustelut Palestiinasta tai ydinaseista osoittavat, että yhteinen linja puuttuu. Samaan aikaan suurvallat ovat riisuneet naamionsa. Sääntöpohjainen järjestelmä horjuu. Euroopan ääni on liian hiljainen – eikä se enää riitä. Jos Eurooppa ei kykene toimimaan, Pohjolan on kyettävä. Mutta se ei ala muiden syyttämisestä, vaan meistä itsestämme.

Sanoin Tukholmassa jo vuonna 2018, että Pohjola on kuin yhteinen asunto: monta huonetta, mutta yksi keittiö. Jos tämä piti silloin paikkansa, nyt keittiö tarvitsee täydellisen remontin – ehkä kokonaan uuden. Ensimmäinen syy on selvä: ulkopuolelta Pohjola nähdään yhtenä kokonaisuutena, systeeminä. Todellisuudessa emme toimi niin. Lähdemme maailmalle yksin, emme yhdessä. Juuri tässä on kuitenkin suurin mahdollisuutemme. Toinen syy on vielä kriittisempi: yhteistyömme ei ole riittävän syvää. Koordinoimme, mutta emme kehitä yhdessä. Emme investoi yhdessä. Emme toteuta yhdessä. Missä on yhteinen alusta, yhteinen suunta?

Turvallisuus ei enää ole vain puolustusta. Se on dataa, energiaa, logistiikkaa ja teknologiaa – mutta myös ruokaturvaa ja lääkkeiden saatavuutta. Todellinen valta rakentuu näiden ympärille. Juuri siksi meidän on vahvistettava yhteistyötä näillä alueilla. Meillä on Nokia. Meillä on Ericsson. Meillä on maailman huippuosaamista digitalisaatiossa. Silti lähetämme datamme muualle ja maksamme siitä. Ja ihmettelemme, miksi kasvu puuttuu. Sama pätee energiaan, liikenteeseen ja suuriin investointeihin. Teemmekö nämä yhdessä vai erikseen? Vastaus on selvä – ja samalla se paljastaa suurimman mahdollisuutemme. Voimme vielä kääntää suunnan. Mutta se vaatii enemmän kuin puhetta yhteistyöstä. Se vaatii yhteisiä päätöksiä, yhteisiä investointeja, yhteistä rakentamista – ja yhteistä johtajuutta. Tämä on New Nordic. Mutta tämä ei synny itsestään – eikä se synny pelkillä julistuksilla. Nyt on konkreettinen hetki toimia. Ruotsissa järjestetään vaalit syksyllä 2026, Suomessa keväällä 2027. Hallitusohjelmien valmistelu on jo käynnissä.

Juuri tässä meidän pitäisi tehdä enemmän yhdessä. Miksi emme valmistelisi keskeisiä linjauksia rinnakkain? Miksi emme rakentaisi yhteisiä tavoitteita jo ennen vaaleja – energiaan, dataan, logistiikkaan ja turvallisuuteen? Miksi emme loisi pohjoismaista kehystä, joka ohjaisi myös kansallisia hallitusohjelmia? Jos jatkamme erillämme, saamme erillisiä ratkaisuja. Jos teemme yhdessä, voimme rakentaa kokonaisuuden, joka on aidosti kilpailukykyinen ja vaikuttava. Elinkeinoelämä odottaa tätä. Logistiikka ei ole vain liikennepolitiikkaa – se on turvallisuutta, taloutta ja resilienssiä. Yhteistyö Vaasan ja Uumajan välillä osoittaa, että rajat ylittäviä ratkaisuja voidaan rakentaa, kun tahtoa löytyy. Mitä kaikkea Lahti ja Päijät-Häme voivat tehdä. Meillä on Svenska Skolan täällä hyvänä ankkurina. Tätä vauhtia emme ole yhdessä vahvempia. Mutta voimme olla. Se edellyttää konkreettisia ratkaisuja, ei pelkkiä julistuksia.

Uusi Pohjola ei synny siitä, että joku muu kuuntelee meitä. Se syntyy siitä, että me itse teemme työn – ja rakennamme yhteisen “keittiön” toimimaan uudessa maailmassa.

Ville Skinnari

Eilen tapasin ystäväni kahvilassa. Huomasimme nopeasti puhuvamme ajoista, jolloin odotimme ensimmäistä lastamme. Miltä se kaikki tuntui: uuden elämän ihme, mutta myös raskausaikaan liittyvät huolet, pelot synnytyksestä ja arjen muuttumisesta. Muistimme erityisesti, miten paljon merkitsi se, kun toinen kulki samaa matkaa ja osasi sanoa: “Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.” Jälkikäteen ymmärtää, että nuo sanat kantoivat enemmän kuin yksikään raskausopas.

Kun luen sunnuntain evankeliumin kertomusta Marian ja Elisabetin tapaamisesta (Luuk. 1:39–45), en ajattele ensimmäisenä teologiaa, vaan juuri tällaista arjen kokemusten jakamista. Maria lähtee matkaan ehkä siksi, että hän kaipaa tukea. Hän on nuori, edessä on elämän suurin käänne, ja moni asia on epäselvää. Elisabet puolestaan on vanhempi, paljon nähnyt, mutta itsekin uuden edessä. Heidän kohtaamisensa tapahtuu kodin piirissä, ei temppelin juhlallisuudessa. Se on kahden naisen välinen arkinen, lämmin ja samaistuttava hetki.

Siinä hetkessä kaksi erilaista elämää koskettaa toisiaan. Maria tuntee tulleensa nähdyksi. Elisabet kokee liikkeen omassa kohdussaan ja tunnistaa sen merkityksen. He puhuvat rohkaisevasti, toisiaan kannatellen. Kokemukset raskaudesta, toivosta, ilosta ja epävarmuudesta ovat ajattomia – eivät ne olleet vieraita naisille kaksituhatta vuotta sitten, eivätkä ne ole sitä nyt.

Maria ja Elisabet eivät tarjoa toisilleen valmiita vastauksia vaan läsnäoloa. He eivät selitä toisen puolesta, mitä Jumala tekee, vaan näkevät sen toisen elämässä: “Siunattu sinä.” “Sinussa tapahtuu jotakin hyvää.” Kuinka usein tämän ajan ihminen kaipaa juuri tätä – että joku huomaa, mistä itse ei vielä uskalla puhua?

Kertomuksessa on jotain syvästi inhimillistä elämäntarinan jakamisesta. Meidän tarinamme muuttuvat ymmärrettäviksi vasta, kun joku kuuntelee niitä. Ja monesti vasta toisen kertomus avaa omaa: “Ai sinullakin oli noin?”, “Minäkin pelkäsin sitä.” Tällaiset hetket tekevät näkymättömän näkyväksi.

Ehkä nykyihminen voi oppia tästä Raamatun kertomuksesta ainakin sen, että tarvitsemme toisiamme enemmän kuin huomaammekaan. Tarvitsemme ihmisiä, joiden kanssa voimme puhua elämästä silloin, kun se muuttuu – olipa kyseessä lapsi, uusi työ, ero, sairastuminen tai muu käännekohta. Tarvitsemme hetkiä, joissa joku sanoo: “Minä ymmärrän. Olet turvassa. Et ole yksin.”
Maria ja Elisabet muistuttavat, että Jumalan työ ei aina näy suurissa teoissa tai juhlavissa hetkissä. Se näkyy usein siinä, että joku pysähtyy, kuuntelee ja rohkaisee.
Siinä, että tarinamme kohtaavat ja tekevät tilaa toivolle.

Pastori Kati Saukkonen,
Launeen seurakunta

Jokainen itseään kunnioittava lehti tekee nykyisin korjauksia. Kannan korteni kekoon ja pelastan Omalähiön. Viime viikolla innostuksissani väitin, että Kuusysin Kaivonurmi olisi hienolla urallaan voittanut neljä MM-kultaa. Toki kyseessä neljä SM-kultaa kuten valveutuneet lukijani tiesivät.

Jalkapallossa pysyäkseni luin Kreikassa pelaavasta Pyry Soirista. En sano lehden nimeä, mutta numeroon se liittyy. Pyryn morsian Sara joku teki ällistyttävän paljastuksen. Olen kauhuissani. Kerron tämän jutun lopussa…

Talviurheilukausi lähenee loppuaan paitsi lätkää sohitaan kesään asti. Olen aina seurannut hiihtoa ja mäkihyppyä. Nyt ajoivat yhdistetty ja ampumahiihto ohitse. Toki mäkimiehet heräsivät vihdoin, hyvä, hyvä. Katsoin Minjaa, Hetaa ja Suvia. Siinä jännitystä ja huvia! Hyvin painoivat myös Eero ja Ilkka, jo loppui yhdistetyn pilkka.

Olympialaisissa oli vuorihiihtoa. Piti vilkaista. Mielenkiintoista. Voisiko lajiin liittää vaikka tikanheiton?

Sarjani liigavalmentajat päättyy. Jäljellä olevista tuleva huippu lienee Kalpan Sami Tervonen. Sportin Jussi Tapiolle nostan hattua. Ei siihen orkesteriin olisi kuka tahansa lähtenyt. Kärppien Petri Karjalainen sai huomata, kuinka mainen kunnia häviää. Tepsin Toni Söderholmista en tiedä lintu vai kala.

Ja lopuksi Jokisen Olli, päällikkö. Mikkelissä loisti, Ruotsissa petti ja nyt näytön paikka, kun Hifk on saanut rivinsä kuntoon. Veikkaan, että Ollin pojat ovat kevään yllättäjiä ja valmentajakin lähtee uuteen lentoon. Pronssin kera Leville?

Pelsu paineli pudotuspeleihin. Odottaa voi mitä vaan. Muistutan esimerkiksi kotipelit P-Kookoo 0-6 ja P-JYP 9-2. Toivotaan pitkää kevättä. Sitä ne saa, mitä ansaitsevat. Toisaalta ei aina saa, mitä ansaitsee. Minäkin sain pari viikkoa sitten kihdin. En sitä ansainnut. Eikä kyseessä takuulla ollut muikku, ei silakka, eikä edes olut. Jos tässä jutussa on tavallista enemmän sekoilua, se johtuu kihtikuurista.

Lauantaina 21.3. on lahtelaisen kiekon juhlapäivä. Ensin A-junnut, sitten naisten nousujuhlat (?) ja illalla Liigan pudotuspeli. Innokkaimmat katsovat kaikki kolme. Varmaan ainakin Jouni Kaikkonen, joka omien peliensä lisäksi ehtii sinne sun tänne kuten olympialaisiin. Jouni vierailee usein meidän olkkarissa teeveen välityksellä. Kuvauksellinen mies. Taputtaa Pelsulle. Te muut kanssa.

Ai niin, se alun Pyryn juttu. Pysy tuolillasi, mutta Sara paljasti, ettei Pyry käy mielellään kaupassa!

Raine Järvinen

Ensi sunnuntaina vietetään ns. leipäsunnuntaita. Se johdattaa meidät pohtimaan yhtä elämän perusasioista: leipää. Leipä on yksinkertainen ruoka, mutta samalla se muistuttaa meitä Jumalan huolenpidosta.

Jo vuosisatojen ajan ihmiset ovat rukoilleet: “Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Tässä rukouksessa on sekä kiitollisuus että luottamus – Jumala pitää meistä huolta tänäänkin.

Raamatussa Jeesus sanoo: “Minä olen elämän leipä.” Hän ei puhu vain fyysisestä ravinnosta, vaan jostakin syvemmästä. Ihminen ei elä pelkästään ruoasta, vaan myös toivosta, merkityksestä ja rakkaudesta. Jeesus lupaa olla se, joka ravitsee sydämemme silloin, kun voimat vähenevät ja suunta tuntuu katoavan.

Leipä muistuttaa myös jakamisesta. Harva leipä syntyy yksin: joku kylvää viljan, toinen korjaa sadon, kolmas leipoo. Samalla tavalla elämäkin on yhteistä. Kun jaamme leipää tai pidämme huolta toisistamme, Jumalan rakkaus tulee näkyväksi arjessa.

Ville Hakulinen