Tämä vuodenaika, marraskuun tihenevä pimeys ja kaiken sisäänsä imevä kaamos, on minulle vuosi vuodelta raskaampaa aikaa. Väsyttää, tekisi mieli käpertyä lämpöiseen pesään ja nukkua läpi pimeyden. On vaikea nähdä eteenpäin ja luottaa siihen, että aikansa on tälläkin asialla taivaan alla ja pimeys väistyy ennen pitkää valon tieltä. Syystäkin tuntuu siis vähän kummalta, että kirkkovuodessa on juuri kaikkein pimeimpänä ja väsyttävimpänä aikana pyhä, jonka otsikkona on ”Valvokaa!”
Sanalle valvoa on suomen kielessä kaksi eri merkitystä. Ensimmäinen on nukkumisen vastakohta. Toiseen merkitykseen liittyy ajatus siitä, että valvoessani olen tarkkaavainen ja pidän huolta jostakin. Olisiko tässä jotakin sellaista, joka sopisi juuri tähän aikaan? Sen sijaan, että yrittäisin väkisin taistella väsymystä vastaan, pitäisinkin huolta omasta jaksamisestani, riittävästä unesta, ruumiin ja mielen ravinnosta. Tekisin niitä asioita, jotka tuovat iloa arkipäivien keskelle. Pysähtyisin tarkkaavaisena kuuntelemaan, mitä Jumala tahtoo minulle antaa juuri tähän päivään.
Valvomisen ei tarvitse olla voimia vievää pinnistelyä. Se voi olla turvallista luottamusta Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon. Yksi voimalause siitä muistuttamaan on viime pyhän valvomisen sunnuntain Psalmin jakeessa:
”Ravitse meitä armollasi joka aamu,
niin voimme iloita elämämme päivistä.”
Pauliina Hatakka