Oletko törmännyt ihmiseen, joka julistamistaan julistaa omaa uskoaan? Joka kertaa ja kertaa samaa tapahtumaa ja samaa näkökulmaa. Mutta aika, paikka tai päällekäyvä tyyli ovat väärät, jos kuulija kokee lähinnä ärtymyksensä nousevan, tai sitten nukahtamisen olevan hilkulla. Vaikka sanoma koskisikin itse Jumalaa. ”Onko tuolla jäänyt sama levy päälle? Koska se lopettaa? Milloin täältä pääsee pois?” Muistan olleeni tällaisessa tilanteessa, jossa matkatoverit alkoivat olla jo hätää kärsimässä. Ymmärsin, että julistajan tyyli oli osa hänen uskonsuuntansa perinnettä, vaikka en tilanteen pitkittymisestä nauttinutkaan. Viesti oli tullut hyvin selväksi jo ensimmäisellä kertomalla. Toisteleminen ei syventänyt sanomaa.
Tässä vuosien takaisessa tapauksessa sekalainen matkaseurueemme oli yllätetty melko äkkiarvaamatta. Jäin miettimään, mikä vaikutus tilanteesta mahtoi jäädä. Jatkamaan päästyämme, ainakin kristinuskoon kriittisesti suhtautuva matkalainen purnasi äänekkäästi hermoja koetellutta tilannetta. Hänen huono käsityksensä Jumalaan uskovista ihmisistä oli vahvistunut. Entä mahtoiko osalle jäädä saarnan sinänsä kiintoisa ydinsisältö elämään, herättikö tai vahvistiko se ehkä uskon liekin? Kukaties, kaikesta huolimatta.
Uudessa testamentissa ihmiset alkoivat uskoa Jeesukseen, kun kuulivat toisten kertomuksia hänen tekemistään tunnusteoista. Niillä Jeesus ilmaisi jumalallisen kirkkautensa. Aikalaiset uskoivat, että hän todella oli auttaja ja luvattu Vapahtaja myös silloin, kun he kohtasivat hänet henkilökohtaisesti, ja kun olivat itse kuulemassa hänen puhettaan. (Kaikki eivät tosin silloinkaan uskoneet.) Mutta Jeesus osasi kohdistaa sanansa kulloisillekin kuulijoilleen.
Edelleen saamme viedä eteen päin sanomaa pelastavasta rakkaudesta. Tai olla mukana etsimässä sitä. Tai pitää esillä Jumalan sanaa. Uskon syntyminen ei silti ole meidän vallassamme. Vain Jeesus itse on se, joka herättää uskon, kuten tulevan pyhäpäivän otsikko kertoo.
Johanna Piirola