Koko maailman tilanne muuttui samalla hetkellä, kun röyhkeä Venäjä hyökkäsi raakalaismaisesti Ukrainaan. Yhtäkkiä kauppa ja teknologia ovatkin palanneet osaksi turvallisuuspolitiikkaa, jossa suurvaltojen oma etu nousee tärkeimmäksi kauppapolitiikassa. Pääasiaksi tuleekin pian valinta, niin Suomessa kuin EU:ssakin, kenen joukoissa seisot eli kumman suurvallan tuotantoketjuun uskot?
Vuosikymmen sitten ei oltu huolestuneita, mistä maailman kolkasta sijoitukset niin Suomeen kuin Eurooppaan tulivat. Tuotantokustannukset hajosivat ympäri maailmaa periaatteella halvin valitaan. Nyt tästä globalisaation seurauksista kipuillaan, koska saatavuusongelmat ovat kasvaneet suuresti logistiikkaketjujen pettäessä maailmanlaajuisesti. Viimeistään pandemia paljasti, mitä seurauksia maille oli ulosliputuksesta. Kriisiajan opetukset oli unohdettu ja paluu ”uuteen tavalliseen” palautti suurvaltakilpailun uuteen muottiin, jonka nimi on teollisuuspolitiikka. Sana oli melkein kirosana
vielä muutama vuosi sitten, mutta karut muuttuvat pelisäännöt pakottivat suurvallat siirtämään kauppaa ja teknologiaa yhä enemmän osaksi omaa turvallisuuspolitiikkaansa.
USA havahtui Kiinan, Afrikan ja Euroopan suuriin investointeihin ja satamaosuuksien hallintaan. Se haluaa tietysti suojata teknologisen etumatkansa, koska havaitsi ettei Kiina pelannutkaan täysin puhtailla kaupan säännöillä, vaan erittäin itsekkäästi turvatakseen omat mandaattinsa maailman eri puolilla. Kiina koettiinkin muuttuneessa maailman tilanteessa todelliseksi sotilaalliseksi uhkaksi. Järeät aseet otettiin heti peliin ja viime syksynä säädettiin puolijohteiden vientikielto, joka iski Kiinan teknologiateollisuuteen, mutta joka ulottuu myös sotilaallisiin kohteisiin. Vallan nimittäin tiedetään kasvavan puolijohteiden tuotantolaitteiden hallinnasta!
Olemme palaamassa kylmän sodan aikakauteen, jossa vastakkain ovat totalitaariset valtiot ja maailman demokratiat. Ei siis ole todellakaan ole samantekevää, kenen joukoissa Suomi ja EU seisovat. Yhdysvaltojen tarkoitus on yksinkertaisesti turvata tuotantoketjujensa toimivuus ja saatavuus globaalisti. Uudessa tilanteessa suurvallat pyrkivät turvaamaan omat asemansa maailmanlaajuisesti. Talouspolitiikan käyttö turvallisuuspolitiikassa on nyt fakta, jossa ystävät kartoitetaan tarkasti.
Suomi seisoo nyt NATO:ssa, josta sille on hyötyä aivan varmasti esimerkiksi aseteollisuuden hankinnoissa ja muussakin korkean teknologian viennissä. Mutta EU:n tilanne on jo monimutkaisempi. Kiina omistaa satamia esim. Kreikassa ja muualla ja EU on sille paljon tärkeämpi kauppakumppani kuin piskuinen Suomi yksistään.
Taloudelliset painostuskeinot eivät ole uusia turvallisuuspoliittisia välineitä, vaan ne ovat tulleet taas enemmän esille pandemian ja Venäjän hyökkäyssodan takia. Suurvalta paine ulottuu voimalla myös luonnonvaroihin, kuten mineraaleihin. Sähköautot ja vihreään energiaan siirtymine vaativat hirveät määrät litiumia, kobolttia, nikkeliä ja kuparia ja niiden turvaaminen on suurvaltapolitiikan päähuoli numero yksi. Suomi kiinnostaa nyt, koska meiltä löytyy niin kobolttia kuin litiumia.
Suomi-poika joutuu nyt suunnistamaan uudessa pirstaleisemmassa maailmantaloudessa, jossa valtioiden ohjaus- ja tukiroolit kasvavat. Jo nyt suurvallat ovat palaneet jo kauan kuopattuun talouskeinoon nimittäin protektionismiin.
Oma kulutus turvataan oman maan yrittäjien tukitoimilla sen sijaan, että reilu kilpailu toimisi hankinnoissa. Liittolaisia suurvallat tarkkaillevat suurennuslaseilla ja mahdollisiin poikkeuksiin reagoidaan välittömästi. Kiinan valtiokapitalismi on kova vastustaja, jossa suurvallan tarkoitus pyhittää keinot. Siinä vaa`assa eivät kansalaisoikeudet paina, vaan tärkeintä on näyttää voimaa heti siellä, missä esiintyy horjuntaa. Mikä on Suomen painoarvo uudessa tilanteessa, jää nähtäväksi? Totuus kuitenkin on, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt!
Juhani Melanen