Jokaisella pyhäpäivällä on oma otsikkonsa, mutta harvoin tuo otsikko on käskyn tai kehotuksen muodossa. Nyt on. Sillä sunnuntaina kirkoissamme kehotetaan: Antakaa toisillenne anteeksi! Jeesus opetti, ettei tuolla anteeksiantamisella ole edes mitään rajoja: sen aikaisessa laskuopissa seitsemänkymmentäseitsemän kertaa armahtaminen nimittäin tarkoitti sitä, että aina vaan on annettava pyytävälle anteeksi (Matt. 18:21–22)

Anteeksi antaminen ei tapahdu tuosta vaan. Ei edes lasten keskinäisissä kahakoissa, joissa vanhempien kehotuksesta sovitaan hätäisellä anteeksipyynnöllä ja yhtä nopsalla vastauksella: saat anteeksi. Anteeksianto merkitsee harmista ja loukkaantumisesta irti päästämistä. Se tarkoittaa asian käsittelyä, keskustelua ja sitten asian jättämistä taakse. Luulen, että on mahdollista antaa anteeksi toiselle, vaikkei voisikaan unohtaa, mitä hän teki. Anteeksiantaja tekee suurimman palveluksen itselleen. Hän luopuu kaunasta ja katkeruudesta, jotka ovat pahaa myrkkyä elämässä.

Jumala on armollinen ja rakastava. Hän antaa meille Jeesuksen tähden anteeksi. Tässä on meidän ihmisten keskinäisen anteeksiannon lähde. Kun kerran Jumala on armahtanut meitä ja pyyhkinyt meidän syntimme kokonaan pois, meidänkin tulee armahtaa toisiamme. Emme voi padota armoa. Se kaipaa päästä virtaamaan meistä eteenpäin ihmissuhteisiimme, perheisiimme, työpaikoillemme. Mieltä vaivaavista asioista on tietenkin puhuttava. Anteeksianto ei ole mikään pikalaastari, jonka alle jätetään paiseet puhkomatta. Mutta asioiden selvittely on huomattavasti helpompaa, kun voimme turvautua anteeksiantoon – ihmisten ja Jumalan.