Jeesus kulki, julisti Jumalan valtakuntaa, paransi sairaita ja teki jopa ihmetekoja. Monelle hän edusti viimeistä toivoa, hänen lähelleen tunkeuduttiin ja hän herätti voimakasta kiinnostusta. Välillä hän kuitenkin näyttää vetäytyvän julkisuudesta hetkeksi levähtämään ja keskustelemaan lähettäjänsä kanssa.
Jeesuksen lähimmät hermostuvat opettajaansa, eivätkä ymmärrä hänen vetäytyistään hetkeksi oleellisen pariin. Kyse lienee Jeesuksen kohdalla keskittymisestä oleelliseen. Kaikella on ytimensä ja tässä tapauksessa yhteys taivaalliseen Isään on oleellisinta.
Monitouhuisuus ja toiminnan määrä sekä osallistujamäärät näyttävät olevan oleellisia erilaisissa arvioinneissa. Sen sijaan sisällöt painuvat taka-alalle. Ei tietenkään aina, vaan vain melkein aina. Jos sisällössä ei ole ydintä tai sen äärellä viipymistä, on täysin yhdentekevää, mitä tehdään ja kuinka paljon osallistutaan. Moni oivaltaa tämän ja moni on matkalla oivallukseen.
Jeesuksen arvioinnissa oleellista on nähdä se, kuka tai mikä voima hänen teoissaan on läsnä. Sokeus ja kuurous yllättivät hänen lähimpänsäkin.
Kannattaa siis katsella Jeesusta ja kuunnella hänen ääntään, hän vastaa syvimpään kaipaukseeni.
Esa Kekki
Saimme käydä viime viikonloppuna seurakuntaretkellä Launeen seurakunnan ystävyysseurakunnassa Hatsinassa Venäjällä. Lähettivät terveisiä. Matka oli monella tavalla antoisa. Pietarin ympärillä on vanhoja inkeriläisiä kyliä, jotka ovat olleet jo ennen kuin Piatarin kaupunki perustettiin. Näihin kyliin inkerinsuomalaisia on tullut Savosta ja Karjalasta. Näitä nimeltään ja kieleltään suomalaisia on jäljellä vain vähän, mutta oli hienoa kuitenkin tavata näitä ihmisiä. Myös luterilainen usko on heille äidin tai isän perintönä siirtynyt ja säilynyt. Niinpä saimmekin viettää matkallamme ehtoollishetken ja seurahetken parissa kylässä.
Moni asia on meillä paremmin kuin naapurissamme. Mm. elintasoerot ovat valtavan paljon suuremmat Venäjällä kuin meillä. Kuitenkin meillä on myös paljon opittavaa heiltä. Yksi tällainen asia on tyytyväisyys ja kiitollisuus. Monien ihmisien kohtalot olivat todella kovia tai suorastaan järkyttäviä. Vaikka epäoikeudenmukaisuus oli ollut ilmeistä, oli katkeruudesta kuitenkin yleensä päästy ylitse. Ja edelleen moni heistä eli kovin vaatimattomissa oloissa. Mutta se ei vienyt pois tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta.
Voiko kiitollisuutta saada? Vai annetaanko se? Tätä jäin miettimään. Mutta jos näemme elämämme asiat lahjana, se voi synnyttää myös kiitollisuutta. Tämän päivän on Jumala antanut. Hänen lahjaansa on terveys, toimentulo, ystävät, perhe, usko… Ei ole itsestään selvää, että ne kuuluvat minulle. Mutta voin ottaa vastaan Jumalan lahjat ja kiittää niistä.
Heikki Pelkonen
Viikko sitten vierailin Helsingissä ja metrotunnelissa oli iloinen joukko tyttöjä, joista yksi huusi minulle: ”Jeesus armastab sinnuu”. Siltä huudahdus ainakin omaan korvaani kuulosti, vaikka en viron kieltä hallitsekaan. Julkisilla paikoilla Helsingissä on muutoinkin helppo tavata ihmisiä, jotka julistavat ilosanomaa Jeesuksesta. Se on heille ominainen tapa kertoa siitä rakkaudesta, mitä itse ovat Jumalalta saaneet.
Samasta asiasta puhuvat myös sunnuntain raamatuntekstit. Paavali kertoo, miten hän on saanut tehtäväksi auttaa Jumalan valittuja uskomaan, tuntemaan pyhän totuuden ja toivoen odottamaan ikuista elämää. Paavalin tie Kristuksen julistajana kulki läpi monien vaiheiden ja vaikeuksien kautta aina Roomaan asti. Jumala valitsi Paavalin aseekseen kuten Raamattu kertoo, ja Paavali otti nöyrästi kutsun vastaan.
Vielä tänäänkin eri ihmiset saavat kutsun julistaa sanomaa Kristuksesta. Launeen seurakuntakin on aivan viime aikoina saanut useita uusia lähettejä, jotka menevät julistamaan evankeliumin sanomaa hyvinkin kauas. Väittäisin myös, että lähes jokainen kirkon työntekijä on jossakin elämänsä vaiheessa saanut kohdata Kristuksen omassa elämässään ja sen vuoksi tahtonut lähteä tekemään työtä evankeliumin hyväksi.
Vaikka kirkko on monien haasteiden edessä tulevina vuosina, niin uskon silti, että julistajia riittää ja kirkon keskeinen sanoma säilyy samanlaisena kuin aiemminkin: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!”
Siunattua vuoden alkua,
Ville Hakulinen
Seurakuntapastori
Loppiaisena kuljemme mielenkiintoisessa seurassa, Jeesus-lasta katsomaan matkustavien idän tietäjien mukana. He olivat aloittaneet pitkän matkansa nähtyään kirkkaan tähden taivaalla, ilmoittamassa kuninkaan syntymästä. Heidän merkityksensä meille on kuitenkin enemmän kuin mukava matkaseura. Se on kertomus etsimisestä ja löytämisestä.
Jumala lähestyy ihmistä lähellä ja kaukana, etsii sisäänpääsyä hänen sydämeensä. Kansa odotti Messiasta juuri oman joukkonsa pelastajaksi. Kristuksen oli määrä vapauttaa heidät synnistä ja sortajiensa käsistä. Nyt Jumala kuitenkin lähetti merkin vieraille kansoille ja teki sen vastaanottajille ymmärrettävällä tavalla. Siksi Jumala myös tuli luoksemme ihmisenä: ollakseen yksi meistä, ymmärrettävä, käsin kosketeltava. Puhuakseen ihmiselle hänen omalla kielellään, syödäkseen hänen kanssaan samaa ruokaa, nähdäkseen maailman hänen silmillään.
Myös meidän tulee hellittämättä etsiä Jeesusta. Saatamme tuntea koko Raamatun, seurata Jumalan käskyjä ja silti olla ymmärtämättä mitä usko todella on. Idän tietäjät tiesivät hyvin vähän luvatusta Messiaasta. Heillä ei ollut kansan perimätietoa siitä, että Kristus tulee syntymään Betlehemissä. Silti he lähtivät uskon matkalle löytääkseen Kristuksen. Jumala toivoo elävää yhteyttä meidän kanssamme. Ja kun me etsimme, me löydämme.
Seimen lapsen löytäminen ei ole päätepysäkki, vaan kaiken alku. Kaste on maihinnousukortti elämän mittaiseen suhteeseen Jeesuksen kanssa. Sitä ravitaan, ruokitaan, vahvistetaan ja rikastetaan tuomalla itsemme jatkuvasti Jumalan armon piiriin, sanan ja ehtoollisen äärelle.
Mira Vorne
seurakuntapastori
