Kuukausi: toukokuu 2014

Kaikki Lahden seurakunnat viettävät Luomakunnan sunnuntaita jumalanpalveluksissa kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Mistä tämä luomakunta on tullut? Jo Raamatun ensi lehdiltä käy selväksi, että luomakunta, siis maa ja taivas sekä avaruus, on Jumalan luomaa. Jo sana luomakunta sisältää ajatuksen siitä, että joku on tämän kaiken tehnyt aktiivisena toimijana.

1.Mooseksen kirjassa kerrotaan kuinka Jumala asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata. Onko kukaan saanut ikinä hienompaa lahjaa? Jumala nimenomaan lahjoittaa meille tämän kaiken. Hän on luonut valmiiksi vedet ja maat, kasvit, jotka tuottavat satoa yhä uudestaan ja uudestaan, jotta ruoka riittäisi. Aivan huikeaa! Entä mikä on ihmisen osa? Ihmisen osa on ottaa lahja ilolla ja kiitollisuudella vastaan. Lahja on tarkoitettu käyttöön. Kun viljelemme ja varjelemme maata, niin saamme aina uuden sadon.

Meissä ihmisissä asuu ahneus. Me ahnehdimme tästä lahjasta, luonnonvaroista, niin paljon, että siitä ei nyt riitä tasavertaisesti kaikille eikä siitä meinaa riittää jälkipolville. Mietipä omalla kohdallasi, miltä tuntuisi, jos esi-isämme olisivat jo käyttäneet meidänkin osan lahjastamme tai miltä tuntuu sukusi jälkipolvista, kun me olemme jo käyttäneet heidän osansa lahjasta. Onko enää maata, jota voi viljellä ja varjella?

Kristilliseen elämäntapaan kuuluvat rakkaus, Jumalan läsnäolo, kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Jokaisen meistä tulisi pohtia omaa käytöstään. On selittelyä ja ongelman lakaisua maton alle, kun sanoo, ettei tee mitään, kun yksilön osuus on niin vähän. Jos kuusi miljardia ihmistä tekevät kaikki vähän, siis oman osansa, niin mitä jää viivan alle? Aika paljon. Nyt on aika lopettaa naapurin tekemisten tuijotus ja keskittyä omiin tekoihinsa. Sinä arvokas Jumalan luoma toimi nyt! Se on kunniaksi itselle ja Jumalalle! Se on kiitollisuutta, kunnioitusta ja kohtuutta meidän saamaamme suurta lahjaa ja lahjan antajaa kohtaan.

Elina Vartiainen
teologiharjoittelija

Oletko joutunut joskus pettymään, kun olet yrittänyt ilmaista jotain itsellesi erityisen tärkeää ja merkityksellistä? Ehkä se kaikkein läheisinkin ihminen on sen verran erilainen luonteeltaan tai ilmaisutavaltaan, että toivottua ymmärrystä ei sittenkään syntynyt.

Surun tai ahdistuksen aikana olemme lopulta itsemme kanssa yksin. Jopa silloinkin, kun lähellä on ystävä tai rakkaita. Tuossa tilanteessa voi olla suureksi avuksi muistaa, että vielä on yksi kanava auki.

Suurin osa suomalaisista rukoilee. Myös ne jotka eivät usko Jumalaan, saattavat hädän hetkellä turvautua rukoukseen, kuin varmuuden vuoksi. Rukous vain nousee jostain mieleen viimeistään esimerkiksi jos auto on suistumassa päin toista, tai terveys romahtaa kertaheitolla.

Rukouksemme saa olla spontaania ja yksinkertaista aina. Ei vain ääritilanteista. Rukouksessa voimme ilmaista paitsi arkipäivän huolia, myös niitä kaikkein syvimpiä tunteita ja tarpeita. Tämä voi vaatia hieman totuttelua, uskallustakin. Jumala näkee ja tietää asiamme joka tapauksessa. Silti meitä neuvotaan rukoustemme kanssa lähestymään häntä.

Joskus on sellaisia hetkiä, että ei kuitenkaan jaksa edes rukoilla. Silloin on hyvä tietää, että Jumala kuulee pelkän huokauksenkin. Älä silloin unohda, että puolestamme rukoillaan myös taivaassa.

Kaikki vilpittömät rukoukset luvataan kuulla. Eihän unohdeta näin suurta aarretta itsemme ja toistemme hyväksi.

Johanna Piirola

Ensi sunnuntain aiheena on se, miten elää kahden maan kansalaisena maailmassa. Jokainen kristitty syntyy ainakin kahden passin kanssa. Toisen passin saa oman maan viranomaisilta, tätä ainakin toivon. Sen toisen passin saaminen onkin jo paljon varmempaa, sillä sen me saamme kasteessa itse Jumalalta. Kasteessa meidät kutsutaan Jumalan perheväkeen ja Pyhän Hengen kautta saamme elää taivaan kansalaisina jo tässä maailmassa.

Tämä ”kaksoiskansalaisuus” pistää meidät jokaisen pohtimaan omia valintojamme. Kuinka säilytämme sen tasapainon, että emme keskittyisi pelkästään materialistiseen ja maalliseen, vaan osaisimme nostaa katsettamme myös taivaallisiin ja ikuisiin asioihin. Pekka Simojoki laulaa samasta asiasta näin:

”Jalat pidän mullassa maailman,
Katseellani taivasta tavoitan
Tiedän minne matkaani tehdä saan,
Olen kansalainen kahden maan.”

Mielestäni hän osaa sanoittaa hyvin sitä kahta maailmaa, jossa elämme.

Tervetuloa sunnuntaina kirkkoon​ kuulemaan asiasta lisää!

Ville Hakulinen

Olin pääsiäisen jälkeen viikon matkalla Roomassa. Tuon viikon ajalle osui 1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai ja Katolisen kirkon suuri juhla: kahden edesmenneen paavin, Johannes XXIII ja Johannes Paavali II pyhäksi julistaminen.

Meidän luterilaisten on aina välillä hieman vaikea suhtautua katolisen kirkon pyhimysajatteluun ja toisaalta ymmärtää paavin merkitystä. Tästä johtuen Vatikaanin Pietarinkirkon aukiolla järjestetyn pyhimysjuhlan suuruutta ja merkitystä suurelle osalle maailman kristittyjä on myös vaikea hahmottaa täältä Suomesta käsin.

Paikanpäällä tapahtuma toi näkyviin miten laaja Kristuksen kirkko todellisuudessa onkaan. Juhliin oli saapunut ihmisiä ympäri maailmaa, Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta, Lähi- ja Kaukoidästä, Pohjois-Amerikasta ja tietysti eri puolilta Eurooppaa. Erityisesti Puolasta oli saapunut busseittain ihmisiä seuraamaan oman paavin pyhäksi julistamista.

Ihmisiä oli paikalla lähes 1 000 000, eikä tämä valtavan suuri joukko tietystikään mahtunut kokonaisuudessaan Vatikaanin aukiolle. Sen takia oli eri puolille Rooman keskustaa pystytetty suuria valkokankaita, joilta tapahtumaa pystyi seuraamaan.

Vaikka väkeä ja tungosta oli paljon, ihmiset olivat innostuneen odotuksen vallassa, myös pienet lapset, nuoriso ja huonojalkaiset vanhukset. Yhteys toisiin ihmisiin ja toisiin kristittyihin oli käsin kosketeltava, vaikka ei olisi ollut edes yhteistä kieltä.

Tämän kokemuksen jälkeen Suomessa käyty keskustelu siitä, miten paljon uskonto voi näkyä kouluissa, päiväkodeissa tai ylipäänsä julkisesti, näyttäytyy hieman erilaisessa valossa. Usko on meidän ajattelussamme usein yksityisasia, jota ei tehdä näkyväksi. Ja jostain syystä, tämä näyttää johtavan jonkinlaiseen häpeilyyn.

Mitäpä jos asian kääntäisi toisin? Toteaisimme, että ihmisellä on kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa ja me, pieni kansa ja pieni Suomen luterilainen kirkko olemme osa koko maailmanlaajuista kristillistä kirkkoa. Suomalainen luterilaisuus tuo uskon ilmi ja julki siten kun suomalaisille on ollut vuosisatojen ajan ja on yhä edelleen tyypillistä ja ominaista. Tästä kaikesta saa iloita ja olla ylpeä.

Sunnuntain aiheena on Jumalan kansan koti-ikävä ja ajattelen että Kristittyjen yhteydessä on ehkä nähtävissä jo pieni välähdys siitä, mitä tarkoitetaan Jumalan valtakunnalla.

Hanna Suominen
pastori