Työssäni olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kyselleet, joko kohta pääsisi pois raskaaksi käyneestä elämästä. Tälläinen toive voi syntyä, kun elämä on tullut tai näyttäytynyt kovin vaikealta parantumattoman sairauden, konkurssin tai muun suuren vastaoinkäymisen takia. Monella meistä lienee ollut sellaisia hetkiä, kun elämä on tuntunut miltei liian vaikealta. Useimmiten elämänhalu on kuitenkin palannut, elämä voittanut.

Toisaalta eräs seuroissa puhuja sanoi, että hän on niin rakastunut elämään, ettei hänellä ole mitään taivasikävää. Minustakin ihmiselle annettu elämä on niin suuri lahja, että suurista vastoinkäymisistäkin huolimatta sen arvo on aina mittaamaton. Silti itsekin huomaan ajoittain tuntevani hienovireistä taivasikävää. Jotain sellaista monialaista, hiukan vaikeasti sanotettavaa ja laajaa henkilökohtaista odotusta, että saisipa nähdä poisnukkuneet läheiset, että saisipa heittäytyä Jumalan armolliseen syliin, että olisipa taivas tässä ja nyt rakkauden ja rauhan ihanana tyyssijana läsnä. Mutta milloin taivasikävä saa kunkin kohdalla täyttymyksen, se ajankohta ei ole kenenkään tiedossa. Ajattelen, että hyvä niin. Turha on liikaa tunteilla tai, parempi on pyrkiä elämään luottamuksessa hyvään Jumalaan. ”Ora et labora” on vanha sanonta, jonka mukaan on paras tehdä työtä ja rukoilla.

Sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo opetuslapsilleen, ettei heidän kannata olla levottomia. Hän lohduttaa, että kaikille on hänen Isänsä kodissa asuinsijoja ja tilaa. Hän myös lupaa tulla noutamaan luokseen. (Joh.14:1-7). Nämä lupaukset koskevat myös meitä, kaikenlaisia taivasikävää pohtivia ja potevia kristittyjä.

Lopuksi tuon mieliin virren 903 lohduttavan säkeistön 6, joka menee näin:
”Soi, virteni kiitosta Herran! Hän on aivan ihmeellinen, kun suurinta syntistä armahtaen hän, laupias, lahjana kerran suo rauhansa taivaallisen.”

Pastori Kati Saukkonen
Launeen seurakunta