Meillä useimmilla on täysi työ selviytyä arjessa ja sen velvollisuuksissa. Eipä tule aina mieleen, että kristittyinä meillä on täällä elämässä toinenkin tehtävä. Tehtävämme on antaa omastamme eteenpäin. Mutta ei vain aineellisesti, kukin tilanteensa mukaan, vaan myös aineetonta hyvää. Sitä kaikkein pysyvintä ja arvokkainta.

Vielä on olemassa hyvää, kaunista ja oikeaa. Siitä huolimatta, että Euroopan lähinaapurissa pommitetaan kaupunkeja ja jopa sairaaloita maan tasalle. Juuri nyt pahuus ja ihmisten välinpitämättömyys näyttävät tuhovoimaansa. Näiden uutisten keskellä ei ole helppo muistaa ihmisyytemme perustaa. Mutta ei unohdeta sitä, sillä se olisi vielä tuhoisampaa.

Tehtävämme on se, että saamme kiittää ja iloita siitä, millainen Herramme on. Ei ole mikään ihme, että syy iloon hukkuu kaiken melskeen, eripuran ja sapelinkalistelun alle. Ei ole myöskään tarkoitus kiittää hampaat irvessä, ja vain koska pitäisi. Ikiaikaista totuutta saamme ammentaa siitä sanomasta, että Herra on anteeksiantava ja hyvä kaikille. Näin kerrotaan Psalmissa 145 sunnuntain aiheesta: Jeesuksen lähettiläät. Luojamme omina saamme tuoda hänen tekonsa ja rakkautensa ihmisiä kohtaan muidenkin tietoon. Vain hän on luotettava kaikissa sanoissaan, ja uskollinen kaikissa teoissaan. Sen sijaan ihmisten hyväntahtoisetkin lupaukset tuntuvat kovin helposti kaatuvan; tämä on nähty kautta historian.

Ei siis unohdeta, että pahuus ei lopulta voita, vaan kaiken olemassaolo perustuu jo alkujaan rakkauteen. Kaikkivaltiaalla on maailma kämmenellään. Mihin muuhun hyödyttää ripustaa toivonsa, kuin luotettavuuteen ja uskollisuuteen, joka pysyy aina vain.

Johanna Piirola