Suomessa on viime aikoina vastattu nuorten lisääntyvään ahdistukseen ja avunhuutoihin kemiallisesti. Viime aikainen uusin tutkimus on kuitenkin selvästi osoittanut, että mielen ailahtelut masennuksesta riehakkuuteen kuuluvat oleellisesti nuorten kehitykseen.
Suomessa tilanne on vain valitettavasti sellainen, että useat nuorisopsykiatriset osastot kamppailevat jatkuvan henkilöstöpulan, koulutuksen niukkuuden ja jatkuvien säästöjen kurimuksessa. Henkilökunta masentuu itse ja hakeutuu helposti muihin tehtäviin, joissa resurssit ovat paremmat,
aikaa on enemmän ja toimitilat ovat asianmukaiset.
Jo 1990- luvulla alkanut psykiatristen laitosten alasajo on synnyttänyt suuren joukonyksityisiä nuoria kuntouttavia yksiköitä; ikään kuin nuorten b-sairaalajärjestelmäksi. Yksityisiä nuorisokoteja on syntynyt kuin sieniä sateella. Näissä kodeissa turvaudutaan kaikkein useimmin kemialliseen hoitoon, koska henkilökunnalta puuttuu riittävä nuorisopsykiatrinen koulutus. Psykoterapeuttista koulutusta ei näissä paikoissa ole riittävästi ja heiltä yksinkertaisesti puuttuvat kyvyt arvioida nuorten tilaa ja hoitotarvetta.
On syntynyt yksityinen nuorten hoitoon sektori, jonka ensisijaisena tarkoituksena ja tavoitteena on mahdollisimman suuren voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Köyhtyvissä kunnissa, kuten Lahdessa, syntyy epäterve kilpailutilanne, joka muistuttaa entisiä bestuumarkkinoita. Tässä huutolaissirkuksessa nuorten hoito siirtyy markkinavoimille armoille. Jokainen tietää, että pillereillä on kaikkein osaamattomimmankin helpointa lääkitä mieltään osoittavia nuoria.
Tilanne kärjistyy juuri laman aikana. Nuoret tarvitsisivat kriisiterapiaa, psykoterapiaa sekä riittävästi vanhempiensa tapaamisia ja nimenomaan keskusteluita asiantuntijoiden kanssa, jotka parhaiten heitä ymmärtävät. Nuori saattaa syrjäytyä ja jäädä yksin vahingossa, koska akuutissa tilanteessa hän ei ole saanut itselleen apua tai koulussa tätä oirehtimista on väheksytty tai sitä ei yksinkertaisesti ole huomattu ajoissa.
Jokainen veronmaksaja tietää, mitä luova taide ja nuoruusikää kunnioittavat luovuusterapiat maksavat. Veromarkkoja ei syydetä suotta nuorten musiikkiterapiaan. tanssiterapiaan, puhumattakaan sanaterapiasta, jossa nuori voisi saada aitoa kosketusta tunteisiinsa ja hahmottaa mielikuvitustaan oikealla tavalla ammattilaisilta vuorovaikutusosaajilta.
Jokainen nuori, jota ei saada työelämään, maksaa meidän yhteiskunnallamme arviolta 800.000. Se on sellainen summa, että sitä ei ihan heti käsitä.
Työssäni erityisluokanopettajana olen havainnut vuosien varrella, että mitä enemmän vuorovaikutusta olen kyennyt luomaan luokkaani, sitä vähemmän oppilaani ovat kokeneet ahdistusta ja välinpitämättömyyttä. Valitettavasti nuoria ei voida pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kovin kauan: liika impulsiivisuus voi johtaa nopeasti tuhoon ja itsetuhoiset ajatukset saada vallan. Voimme saavuttaa tuloksia nuorien hoidossa vain satsaamalla heihin. Raha ei aina ratkaise, vaan silloin tarvitaan voimakasta myötäelämisen kykyä eikä pillereitä.
Meidän on pysäytettävä masennus-, uni- ja ahdistuslääkkeiden käsiin räjähtänyt käyttö ADHD-diagnisoitujen nuorten hoitomuotona lisäämällä terveempiä hoitomuotoja. Kukaan meistä ei varmasti halua samanlaisia mellakoita, joita Lontoossa viime viikolla koettiin tai Norjan yksityistapausta. Valitettavasti nuorena aloitettu kemiallinen lääkehoito siirtyy aikuisikään ja seurauksena saattaa olla täysin lääkeriippuvainen työhän kykenemätön yksilö, joka tulee tässä tilanteessa yhteiskunnalle todella kalliiksi.
Jussi Melanen