Saimme nuorteniltaan vieraita Brasiliasta. M18-evankelioimisryhmän porukkaa kävi kertomassa ja ennen kaikkea näyttämässä kuinka evankeliumia on mahdollista viedä eteenpäin musiikin, tanssin ja draaman kautta. Oma nuorisokin laittoi itsensä likoon ja tanssi itsensä hikeen – ja sanoi että lisää samanlaista jatkossa, kiitos.
Ryhmän nimi tulee Jeesuksen vertauksesta Matteuksen evankeliumin luvusta 18. Sadan lampaan omistaja lähtee etsimään sitä yhtä eksynyttä. Meidän taivaallinen isämme ei tahdo että yksikään joutuu hukkaan. M18-ryhmä vie evankeliumia eri keinoin niille, joita perinteinen puhuttu sana ei tavoita tai kiinnosta. Pohdin siinä iltapalaa tarjolle laittaessani että siitä tietää varmasti tulleensa täti-ikään, kun nuorten ihmisten innostus sulattaa sielun. Tein kuitenkin syvällisempiäkin löytöjä.
Yksi vierailevista tanssijoista puhui siitä, kuinka meidän omat lahjamme ovat tärkeitä. Kansainvälisyyden hengessä lainaan brittiläisen ruokaketjun slogania ”every little helps”, siis että vähäkin auttaa ja sillä on merkitys. Ei tarvitse olla paras. Tarvitsee vain olla rohkea. Tarvitsee uskaltaa laittaa itsensä likoon. Lahjojen antaja pitää lopusta huolen. Pienestäkin siemenestä Jumala kasvattaa suuren puun.
Lahjojensa käyttötarkoitusta puntaroidessa on hyvä pitää mielessä Jeesuksen meille antama tehtävä. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Saman voi sanoa toisinkin: Jumalaa voi rakastaa siten, että antaa itsensä toisten ihmisten käyttöön. Rakkaus on lopulta palvelutehtävä.
Meidän oma elämämme on esimerkki kaikille muille maailman ihmisille. Sillä mitä teemme ja miten elämme, on suunnaton merkitys. Ehkä joku joskus tulee kysymään, että mikä meitä motivoi tekemään hyvää ja toimimaan oikein lähimmäisenrakkauden hengessä. Silloin on mahdollista sanoa, että sitä antaa siitä mitä itselle on annettu. Rakastan, koska minua on rakastettu. Ja vaikkei kukaan koskaan kysyisikään mitään, hyvän kylväminen ympärilleen ei koskaan ole turhaa. Se kasvattaa lisää hyvää.
Kävimme illan päätteeksi uusien ystäviemme kanssa yhteiseen iltapalapöytään, me eri kansallisuuksista tulevat Jumalan lapset. Keskustelu kävi sujuvasti englanniksi ja koimme olevamme yhtä perhettä. Kristus itse tekee hengessään meidän yhdeksi ja liittää meidän itseensä kuin oksat elämänpuuhun. Elimme todeksi sitä, mistä iltahartaudessa myöhemmin lauloimme: ”Monin kielin keskeltämme nousee kiitos Kristuksen. Yhteen Herraan uskallamme, määränpää on yhteinen. Luokoon keskellemme hän ykseyden näkyvän” (virrestä 449).
Anu Toivonen
(Täti-ikäinen) nuorisopappi
Parivuotias tyttö oli Launeen kirkon avoimen päiväkerhon vakituinen kävijä. Perjantaiaamun kirkkohetkessä hän oppi laulamaan aamenet ja osallistumaan kaikkeen muuhunkin. Hän seurasi silmä tarkkana, kun pappi kertoi päivän raamatunkertomuksen milloin nukeilla, milloin piirtämällä. Jeesus tuli hänelle tutuksi. Hän oppi, että Jeesus auttaa, parantaa ja pelastaa. Pienen jumalanpalveluksen jälkeen maistui mehu ja voileipä. Sitten olikin jo aika askarrella, leikkiä ja laulaa.
Kun tämä tyttö näkee auton ikkunasta tai lastenrattaiden istuimelta Launeen kirkon, hän huudahtaa: tuolla on meidän kirkko. Lapsi osuu oikeaan! Oman seurakunnan kirkko on meidän kaikkien kirkko.
Seurakunta ja sen kirkkorakennukset eivät ole vain joitain harvoja varten. Kirkko ei ole aktiivisten jäsenten, työntekijöiden tai luottamushenkilöiden kirkko. Se on Jumalan perheen kokoontumispaikka, ja perheeseen kuuluu jokainen seurakunnan jäsen. Tässäkään perheessä ei ole täydellistä eivätkä sen jäsenet aina toteuta ihanteita. Mutta silti se on Jumalan perhe, jossa kaikilla on sama Taivaallinen Isä.
Jollekin on tärkeää käydä kirkossa, hän saa jumalanpalveluksesta ja muista tilaisuuksista voimaa ja siunausta elämäänsä. Hän saa rohkaisua uskolleen, kun kirkossa julistetaan armoa. Hän tarvitsee ehtoollista, yhteyden ja anteeksiannon ateriaa. Joku toinen ei usein käy kirkossa, mutta voi olla, että tuo rakennus on silti hänelle tärkeä. Hän tietää, että siellä rukoillaan meidän ja koko maailman puolesta. Tuntuu hyvältä, että siellä muistetaan kastettuja lapsia, avioon aikovia pareja ja tästä elämästä lähteneitä kuolleita. Kirkossa autetaan hädässä olevia.
Toivon, että mahdollisimman moni voisi Launeella tuntea pienen tytön tavoin: Tuolla on meidän kirkko. Siihen kokemukseen voi päästä monella eri tavalla. Löydä oma tapasi.
Riitta Särkiö
Jotenkin näin voisi muotoilla tämän viikonvaihteen sanoman. Kirkollinen sanoma liittyy kristityn vapauteen. Siinä tulee tai toivoisin tulevan esiin ajatuksia siitä, kuinka oma elämä voi rakentua sekalaisten perinnäissääntöjen ja muiden ihmisten asettamien normien mukaan. Tällaiseen pitää suhtautua arvoivasti. Kristus päästää seuraajansa vapauteen vääristä ja vääristävistä perinnäissäännöksistä, mutta sitoo seuraajansa totuuteen ja rakkauteen. Rakkaus näyttää suuntaa valinnoille.
Siis tyhmyyksiä ei ole pakko tehdä ja olla noudattamatta kaikkia sääntöjä ja lakipykäliä. Järkeä saa käyttää. Ei kannata olla lapsellinen ja aiheuttaa tyhmyydellä entistä suurempaa vahinkoa. Viisauden suuntaan ohjaavat erilaiset kasvatus-, koulutus- ja vanhemmuusjärjestelmät. Varmentajana toimivat yhteisesti annetuilla valtuuksilla erityiset kontrollijärjestelmät erilaisine sanktioineen.
Mutta missä sydämeni on? Mitä todella haluan? Mihin minut on luotu ja millaiseen elämään kasteessani sidottu?
Tänään meitä muistutetaan siitä, kuinka Kristuksessa meillä on kaikki. Hän sitoo meidät rakkauteen. Siksi omaa elämää on lupa elää. Ja on tehtävä antaa muiden elää. Ja suostua kulkemaan yhdessä Taivaan kotia kohti.
Esa Kekki
Kolme paimenta oli paimenessa lähellä Kuolluttamerta vuonna 1947. Yksi heistä huomasi aukon jyrkänteessä ja heitti sinne kiven. Luolasta kuului särkyvän astian helähdys. Niinpä hän kiipesi luolaan katsomaan ja löysi sieltä saviruukkuja. Näissä ruukuissa oli kirjakääröjä, jotka sisälsivät mm. Raamatun tekstejä. Myöhemmin on selvinnyt, että nämä Qumranin käsikirjoitukset on kirjoitettu satoja vuosia aikaisemmin kuin vanhimmat siihen mennessä tunnetut ja säilyneet Raamatun käsikirjoituslöydöt. Vaatimattomien saviruukkujen sisällä oli suunnattoman arvokas aarre, jotka tutkijat ovat tutkineet vuosikymmeniä.
Apostoli Paavali sanoo: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” Olemme monella tavalla hauraita ja helposti särkyviä. Harva meistä on ulkoisesti säihkyvä. Mutta halpakin astia voi kantaa sisällään jotakin arvokasta. Uskon lahja on arvokkainta, mitä meillä voi olla. Uskon omistaminen ja säilyttäminen ei ole kiinni siitä, millaisia ”astioita” me olemme. Ehkäpä pikemminkin päinvastoin Jumalan voima tulee paremmin esiin ja näkyviin meidän vajavaisuuttamme vasten. Syntisinä, puutteellisina ja heikkoina saamme ottaa vastaan evankeliumin, ilosanoman Jeesuksesta ja siitä, mitä hän on tehnyt puolestamme. Tuo valtava voima, uskon voima, voi näin vaikuttaa meissä.
Heikki Pelkonen
