Elämme nyt sitä kevään aikaa, jota osa ihmisistä kutsuukin jo kesäksi. Viimeisimmät lumikasat ovat jo sulaneet ja vuoden lämpöennätyksiä rikotaan ympäri Suomea. Aamuauringon paistaessa ja lintujen laulaessa, pysähdyn usein ihmettelemään luonnon kauneutta. Pihani puiden lehdet ovat melkein täysikasvuisia ja monet kevätkukat kukkivat kaikissa sateenkaaren eri väreissä. On punaista, keltaista, vihreää, sinistä ja kaikkea siltä väliltä.

Ympäröivään vihreyteen tottuu nopeasti ja on hankala uskoa, että vielä jonkin aikaa sitten maa lepäsi lumipeitteen alla. Tuolloin luonnossa kohtasi useimmiten vain valkoista, mustaa ja harmaan eri sävyjä. Kuitenkin jo pääsiäisen aikana pajunkissat muistuttivat meitä siitä, että kevät on tulossa.
Kertomus Nooan arkista on yksi Raamatun tunnetuimmista. Siinä Jumala lähettää maan päälle vedenpaisumuksen, joka yltää vuorten huippuihin asti peittäen kaiken elävän. Pahuus maan päällä hukkui, mutta hyvät pelastuivat Nooan rakentamassa laivassa, arkissa, jonne hän oli kerännyt kaikenlaisia maailman eläimiä.

Vedenpaisumus kesti 150 päivää eli noin viisi kuukautta, kuten Suomen talvikin. Elämä ei kuitenkaan tuhoutunut täydellisesti. Se nukkui hyvin pienessä paketissa, siemenessä, joka itää nähdessään auringon. Myös lumi on vettä, vaikka hyvin kylmää sellaista.
Pitkän odotuksen aikana Nooa lähetti kyyhkysen ulos arkista tiedusteluretkelle. Se palasi takaisin nokassaan öljypuun tuore oksa, joka oli merkki elämän paluusta maan päälle. Kun vedenpaisumuksen vedet olivat laskeutuneet kokonaan, avattiin Nooan arkin luukut ja eläimet pääsivät jälleen laiduntamaan värikkäillä niityillä.

Värikkäitä eivät olleet ainoastaan kasvit, vaan myös Jumalan taivaalle maalama täydellinen sateenkaari.
Sateenkaari, tuo ihmeellinen valokimppu, oli Jumalan lupaus ihmisille siitä, ettei Hän enää koskaan hylkäisi ihmiskuntaa. Sen kaari nousi ylös maasta taivaaseen ja kaartui sieltä jälleen alas maan päälle. Näin Jeesuskin helatorstaina astui ylös taivaisiin, mutta hän ei jättänyt meitä yksin. Tällä viikolla me odotamme Pyhää Henkeä, kyyhkystä, joka ensi sunnuntaina, helluntaina, vuodatetaan alas meidän päällemme.

Jokainen meistä näkee maailman välillä mustavalkoisena. Mutta sillon kun sinusta tuntuu siltä, ettei tylsyydellä ole loppua, pysähdy hetkeksi ja katsele minkälaisia eri värejä on ympärilläsi. Ne ovat sinulle merkki siitä, että kolmiyhteinen Jumala on kanssasi tässä maailmassa, jonka Hän on juuri sinua varten luonut värikkääksi paikaksi.

Aleksi Vainikka
teologiharjoittelija

Teinivuosieni idolit tehtailevat nyt kirjoja. Parhaillaan vien illalla sänkyyn Guns N’ Rosesin basistin muistelmat. Mötley Crüen Törkytehdas on otsikkonsa mukaista luettavaa. Välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Halusinko todella tietää, että yksi nuoruuteni kitarasankareista joi usein niin rajusti, että sammuessaan laski alleen ja hänen tyttöystävänsä pohti vakavissaan pitäisikö pojalle hankkia aikuisten vaipat. No, nyt tiedän senkin. Mielikuvaa on vaikea karistaa.

Mietin lukiessani, että näitä tarinoita kertomaan jäävät vain ne, jotka selviytyvät. Ne, jotka saavat itsensä kuosiin ja päänsä ylös pöntöstä. Kirjojen sivuilta selviää kirkkaasti se karu totuus, että läheskään kaikki eivät selviä. Basistin muistelmat ovat puolivälissä ja hautajaisia tulee kierrettyä siinä missä keikkapaikkojakin. Tätä en tiennyt kun olin nuori fani. Katsoin vain ylöspäin ja mietin että vau, jätkä on stara. Fakta on se, että jätkä on edelleen jostain syystä vastoin odotuksia elossa mutta jätkän terveys meni. Jätkä kyllä rokkaa yhä mutta sen lisäksi jätkä on narkomaani ja alkoholisti. Toipuva sellainen, mutta siinä on nipussa pari tautia joista ei parane. Ikinä.

Meikäläisen idoleihin ei teinivuosina Jeesus kuulunut vaikka seurakuntanuori olinkin. Elämänkokemusta oli niin vähän ja elämäntuskaa ja -nälkää niin paljon, että vaikka sanoma armosta kolahti, elämän esimerkiksi Jeesuksesta ei oikein ollut. Tuntui liian nössöltä. Järki alkaa kuitenkin hitaasti laskeutua näillekin lakeuksille. Elämästä ei vielä näillä vuosilla voi kauheasti sanoa tietävänsä mutta itsestään alkaa jo jotain tietää. Tiedän että tarvitsen elämääni rauhaa ja rakkautta. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja tarvitsen viisautta siihen, etten karkottaisi heitä pois. Ajoittaisista kaikkivoipaisuuskuvitelmistani huolimatta ymmärrän omien voimieni rajallisuuden ja oman kuolevaisuuteni ja tarvitsen jotakin itseäni suurempaa jonka varaan jäädä.

Ei kai edelleenkään olisi oikein sanoa että pitäisin Jeesusta idolina. Näen hänessä paljon enemmän. Näen hänessä Jumalan. Kun näen kuinka Jeesus toimii ihmisten keskellä, näen kuinka Jumala toimii ihmisten keskellä. Jeesuksen kautta ymmärrän jotakin siitä, millaista on Jumalan isänrakkaus ja todellinen lähimmäisenrakkaus. Ymmärrän että en voi tuoda tähän vaihtopöytään muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja yhden keskenkasvuisen rokkitytön sydämen ja sanoa Jeesukselle että tee näillä mitä viisaaksi näet.

Helatorstain evankeliumissa Luukkaan mukaan (sieltä viimeisistä jakeista) Jeesus opettaa kärsivällisyyttä ja luottamusta. Ennen taivaaseenastumistaan hän käskee opetuslastensa odottaa: ”Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta”. Tuo luvattu voima, Pyhä Henki, alkaa vaikuttaa helluntaina ja kas, näin Jeesus itse on Hengen kautta meidän keskellämme. Hän täyttää tyhjät kädet ja tyhjät sydämet tavalla, johon eivät kokaiinimarinoidut muusikot pysty.

Idolit vaihtuvat ja imagot murenevat. On yksi joka pysyy ja kestää. Rokkaako Jeesus? Päätä itse.

Anu Toivonen

Kirkkovuoden kalenterissa on äitienpäivänä rukoussunnuntai. Voisiko paremmin sattua? Tuntuu nimittäin siltä, että äitinä olo ajaa rukoilemaan.
Rukous on kulkenut omassa äitiydessäni mukana siitä asti, kun yli 20 vuotta sitten sain tietää odottavani esikoista. Kaikki oli uutta, ihmeellistä. Lapsi kasvoi kohdussa. Paistoin ruokani valurautapannussa, jotta hemoglobiiniarvot nousisivat. Huolehdin levosta ja liikunnasta, mutta hyvin paljon jäi omien vaikuttamismahdollisuuksieni ulkopuolelle. Silloin halusin rukoilla syntyvän lapsen puolesta. Huojensin huolien ja pelkojen kuormaa. Jätin lapsen Taivaallisen Isän huomaan.

Samaa saa äitinä tehdä jatkuvasti. Äiti ei kerkiä joka paikkaan. Äiti ei pysty vaikuttamaan lapsen elämään – varsinkaan silloin, kun lapset ovat jo isoja ja elävät omillaan. Äiti tekee väärin ja tyhmästi. On hyvää ja huojentavaa rukoilla lastensa puolesta. Samalla täytyy rukoilla itsensäkin puolesta, pyytää anteeksiantoa, taitoa ja viisautta. Äitinä epäonnistuu usein ja silloin tarvitsen Jumalan armoa. Rukous antaa luottamusta.

Jumala kuulee kaikkien ihmisten rukoukset. Paavali kehotti meitä rukoilemaan lakkaamatta (1. Tess. 5:17). Se ei tarkoita, että olisi aina pidettävä kädet ristissä, pää kumarassa ja rukoiltava sillä tavalla. Rukous on kristityn ihmisen hiljaista puhetta Jumalalle, huokailua pitkin päivää. Rukous on kuin hengitystä – niin kiinteästi elämään kuuluvaa, koko ajan tapahtuvaa. Sitä varten ei tarvitse ponnistella. Jumala on lähellä ja kuulee, niin kuin äidit ja isät tahtovat olla kuulolla lastensa elämässä.

Äitienpäivänä saa laulaa ja rukoilla: ” Oi, Jeesus, siunaa äitiä, suo rauhan, onnen päiviä. Pois pyyhi murheen kyyneleet. Hyväksi kaiken, Jeesus, teet. Kun äiti meitä palvelee ja puolestamme rukoilee, niin kuule äidin huokaus ja anna huoliin lohdutus. Virsi 467:1-2

Riitta Särkiö