Ihmisen kehityslinja on selvä. Muutumme viisaasta ihmisestä näpelöiväksi ihmiseksi, jolla 100.000 kuluttua on vain iso pää ja yksi näpelöivä etusormi, joka toimii myös suvunjatko välineenä.

Rentoudun työmatkalla hyvän kirjan kanssa ja siirrän mielikuvitukseni vuorille. Samassa vaunuosastossa istuu vieri vieressä 50 totista torvensoittajaa, jotka näpelöivät kukin jotain laitetta hymyttöminä, puhumattomina mykkinä. Katseessa pilkahtaa joskus kiiltoa, mutta se sulaa nopeasti pois. Tämä toistuu joka päivä samana näytelmänä. Eläköön suomalaiset pelaavat! Meidän pelintekijämme ovat nyt maailman parhaita kiitos Angry Birdsien ja Supercellien. Nyt Suomi rikastuu peleillä. Siinä on meidän uusi Nokiamme, hehkuttavat kaikki ministereitä asti. Näin on, mihin me enää tarvitsemme kouluja, kielitaitoja ja opetusta.

Esittelen teille nyt Melasen syndrooman: jokainen pelissä vietetty tunti vastaa todellisuudessa kuukautta koulussa. Etkö ole ostanut pojallesi tai tytöllesi uusimpia pelikonsoleita? Olet jälkeenjäänyt vanhempi ja joutaisit alimpaan helvettiin vanhoillisuutesi takia. Nyt kaikki joukolla pelaamaan, pelaamaan, pelaamaan! Tämä on uusi seurakuntavirsi, jota lauletaan joka niemen notkossa kautta köyhän maamme.

Muutenkin me näpelöimme jotain koko ajan. On aivan sama, mitä työtä teemme suurin osa ajastamme kuluu näpelöimällä jotain laitetta ja kirjaamassa jotain johonkin jossain, jota kukaan ei koskaan tarvitse eikä käytä. Lääkärin aika mene tietokoneen vieressä näpelöidessä tietoja potilaasta. jonka voisi tehdä erittäin hyvin joku muukin. Nykyisiltä sairaanhoitajilta menee jo pelkästään puoli tuntia työpäivästä siihen, kun he kirjautuvat erilaisiin sairaalan sisäänkirjautumisjärjestelmiin.

Kaikki ovat tuskastuneita, mutta kun tilastointia ”muka” tarvitaan, niin pakkohan se on kirjautua. Todellisuudessa turhaa työtä tehdään, koska tieto ei kulje tai ainoastaan siksi, että se on vain esimiehelle tärkeää. Turhaa tietokonenypläystä on myös varmuuden vuoksi tekeminen. Miksi kaikenlainen raportointi on pakollista? Kai myös siksi, että työntilaajalle on kyettävä esittämään, että on tehty juuri sitä työtä, jota on tilattu.

Näpelöinti tekevät usein vain väärät henkilöt. Esimiehet tekevät sihteerien töitä ja sihteerit keittävät kahvia. Yhteistä näille näpelöintitöille on kuitenkin se, että tietojen keräämiseen menee enemmän aikaa ja energiaa kuin samojen tietojen hyödyntämiseen. Turha näpelöinti, tehtävien siirrot, kömpelöt ohjelmat ja naurettavat raportoinnit vievät työltä ilon, siis jos työtä nyt voidaan yleensäkin pitää ilona. Byrokratia elättää satoja tuhansia, siis ei kun näpelöimään, näpelöimään, näpel…

Juhani Melanen

Anteeksi antaminen saattaa tuntua aiheelta, joka sopii paremmin pienille lapsille kuin isoille aikuisille. Lapsille opetetaan kouluissa,kerhoissa ja kodeissa, että riidan jälkeen pitää sopia ja antaa toiselle anteeksi. Sitä kautta lapsi oppii, että toista kohtaan ei voi käyttäytyä miten haluaa ja kanssaeläjien tunteet on otettava huomioon. Sopimisen ja anteeksiannon myötä asian katsotaan olevan loppuun käsitelty. Sen jälkeen on aika jatkaa eteenpäin.

Ensi pyhän aiheena on anteeksianto. Sen pohjana on Jeesuksen vertaus Matteuksen evankeliumissa, jossa taivasten valtakuntaa verrataan kuninkaaseen ja hänen palvelijaansa. Kuningas vaati palvelijoiltaan tilitykset, mutta yhdellä palvelijalla ei ollut millä maksaa. Hän oli velkaa kuninkaalle valtavan omaisuuden. Kuningas armahti palvelijaa ja antoi hänelle velan anteeksi. Palvelija sen sijaan ei armahtanut kollegaansa, vaan pani hänet tilille pikku summasta.

Jeesuksen vertauksessa tällaista toimintaa ei voitu hyväksyä. Paljon anteeksi saaneen olisi pitänyt armahtaa myös työtoveriaan. Jeesus siis opettaa meitä aikuisiakin, että koko sydämestään on annettava toiselle anteeksi, koska olemme itse saaneet valtavasti anteeksi.

Välillä tuntuu, että lapset osaavat anteeksiannon paremmin kuin me aikuiset. Kuinka paljon pahaa me olemmekaan saaneet aikaiseksi sen vuoksi, että emme ole pystyneet antamaan anteeksi toiselle. Anteeksiantamattomuus aiheuttaa vihaa ja katkeruutta. Se sitoo meidät asioihin niin, että emme pysty jatkamaan eteenpäin, vaan jäämme vellomaan omassa tilanteessamme. Katkeruus on kuin syöpä, joka pahimmillaan sairastuttaa sisimpämme.

Mitä jos minua on kohdeltu kaltoin tai niin väärin, että anteeksi antaminen ei ole mahdollista? Jos olen joutunut uhriksi, pitäisikö minun silti kyetä anteeksiantoon? Joskus anteeksi antaminen ei ehkä ole mahdollista. Joskus pitää antaa anteeksi itselleen. Anteeksianto ei tee asiaa tekemättömäksi, mutta tarjoaa mahdollisuuden jatkaa elämässä eteenpäin. Katkeruuteen jääminen ei milloinkaan saisi olla vaihtoehto.

Kaiken anteeksiannon pohjana on Jumalan anteeksianto meitä ihmisiä kohtaan. Kristus sovitti syyllisyytemme niin, että meillä ihmisillä on mahdollisuus jatkaa elämäämme toivoen ja uskoen. Armosta jaksamme taas askeltaa eteenpäin.

Ville Hakulinen

Ajan riento on rajua. Olemme Suomessa sellaisessa tilanteessa, että juuri nyt on pohdittava ankarasti sitä, miksi useimmat suomalaiset eivät työllisty enää perinteisiin palkkatöihin, vaan heidän työpanoksensa halutaan käyttöön muutoin kuin työsuhteessa tehtävänä työnä eli alihankintana.

Erityyppisiä yksinyrittäjiä on nykyään eri laskutoimituksien mukaan noin 170.000. Määrä on kasvanut 50.000:lla kymmenen viime vuoden aikana. Ja lisää tulee. Tästä pitävät huolen koko ajan suomalaisissa yrityksissä olevat YT-neuvottelut. Herrat julistavat juhlapuheissaan, kuinka suhtautuminen yrittäjyyteen on muuttunut ja kuinka uusia yrityksiä syntyy enemmän kuin aikaisempina vuosina. No tottahan tämä on. Mutta todellisuudessa nämä syntyvät yritykset eivät työllistä pääsääntöisesti muuta kuin  perustajansa tai hänen aviosiippansa.

Suomalaiseen yrityselämään on syntynyt työläisen ja yrittäjän risteys tai risteymä. Kutsuttakoon tätä aikamme yritysmuotoa stiganfuuliaksi eli mitään merkityksettömäksi asiaksi tai paskapuheeksi. Tällä yrittäjätyypillä ei ole etuuksia, tosin sitä eivät rasita myöskään ihan tavalliset työaikalait.
Tunnen muutamia tämän statuksen täyttäviä yrittäjiä ja arvostan heitä suunnattomasti. Vasta nyt olen tajunnut erään suomalaisen sananlaskun ytimen. Tiedän, mitä tarkoittaa, että yöllä päivät jatketaan.

Tämä yksinyrittäminen on ehkä suurin ansiotyön tekemisen muutos, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on viimeisten vuosien saatossa tapahtunut. Tämä on tosiasiassa kuitenkin tilastoharha, joka ei kerro kuinka monta näistä perustetuista yrityksistä toimii enää kolmen vuoden kuluttua. Olen nähnyt, kuinka hektisesti vuorotta työtä painanut yrittäjä, ei huomaa maksaa itselleen riittävän suurta yrittäjäeläkettä ja saattaa pudota eläkkeellä tyhjän päälle. Nämä ”aikamme sankarit” nauravat paskaisesti partaansa ja pudistelevat päätään lukiessaan mediasta, kuinka AY öykkärit vääntävät kättä ihan tosissaan muutamasta joutavasta koulutuspäivästä.

Tätä uutta yrittämisen muotoa voisi kutsua myös ”pakkoyrittämiseksi”, koska ansiotyötä ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Nämä yrittäjät näkevät punaista lukiessaan ” sossu Tatusta”, joka huilaa yhteisillä varoillamme ja nauttii täyttä kansalaisluottamusta.

Seuraakin jutun antikliimaksi ja retorinen kysymys. Missä kuuluvat näiden yksinyrittäjien ääni yhteiskunnasamme? No ei tietysti missään. Yksinyrittäjät ansaitsivat patsaan, ei ”pashkaa” päättäjiltä, mutta heidän näyttää silti olevan tyytyminen.

Juhani Melanen

Onko totta, mitä uskot?

Näin voi ihan provosoimatta kysyä. Mitä vastaat provosoitumatta? Tuntuu epämieluisalta kysymykseltä. Niin kuin useimmat kyselyt, jotka elämän näkymättömiin ulottuvuuksiin liittyvät. Kysyin siksi, kun tämä viikonvaihde kirkkokansan vaelluksessa liittyy uskonpuhdistuksen nimellä kulkevaan tapahtumasarjaan 1500-luvulla Euroopassa.

Silloinhan ei ollut Suomea tai nykyisenkaltaisia valtiomuodostelmia tai luterilaista kirkkoa yms.
Vaan kaikki ei ollut hyvin. Nousi useita kirkon uudistusta vaativia liikkeitä eri puolilla Eurooppaa. Vaadittiin kirkolliskokousta koolle keskustelemaan ja päättämään kiistakysymyksistä. Mutta Eurooppa hajosi ja kirkko hajosi.

Lutherin ja muiden reformaattorien pyrkimys oli käydä läpi perusteita ja perata pois hallinnasta riistäytyneitä asioita. Haluttiin palata Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen. Hienoa ja jaloa ja monien kohdalla myös surman suuhun johtanutta. Kun uudistuspyrkimykset saivat aikaan paniikin, seuraukset olivat hyvin traagisia ja tuhoavia.

Meidän tehtävämme on yhä uudelleen miettiä ja ottaa todesta se, miksi uskomme ja mitä uskomme.
Lopuksi ja aluksi: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” ( 1. Kor. 3:11 )

Esa Kekki

No nythän on niin, että rauhan aikana tämä maanpuolustus on enemmänkin herrasväen puuhastelua, mutta sodan aikana tarvitaan sitten köyhemmän kansan sankarivainajia sitäkin kipeämmin. Olen vuosikaudet ehdotellut asevelvollisuuden muuttamista vapaaehtoiseksi ja liittymistä Natoon, mutta ehdotukseni on juuttunut jonnekin Mannerheim- Tannerheim linjalle.

Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on aidosti huolestunut sotilaallisesta kyvykkyydestämme ja ehdotteli keskiviikkona jo vakoilulainsäädännön muuttamista nopeasti. Aika on muuttunut, mutta Suomen armeija ei sen mukana. Ydinkysymys tietysti on se, mitkä ovat uhkakuvat ja miten ne torjutaan? Tietääkö armeijamme johtokaan ihan varmasti tämän?

Pari viikkoa sitten järjestetyssä Maanpuolustuspäivässä se asia ei ainakaan selvinnyt. Tilaisuudessa Sofi Oksanen kuulutti tasa-arvosta Suomen vientituotetta, mutta muuten tasa-arvosta oltiin hiljaa. Silti meillä on epätasa-arvosta kosolti näyttöä juuri varusmiespalvelussa. Nyt kaikki epäsosiaalinen aines tyrkätään huumetesteillä maitojunalla siviiliin, siis juuri maahanmuuttajat ja muut luuserit, joille asevelvollisuuden suorittaminen olisi eräs kriteeri kansakunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ottamiseksi.

Me todella tarvitsemme uutta ajattelua, mutta sitä hämärtää koko ajan vanhakantainen dogmi yleisestä asevelvollisuudesta. Perinne istuu sitkeästi nykyistenkin päättäjien päänupissa ja siitä on yhtä vaikea luopua kuin neitsyydestä, mutta lopulta se on kuitenkin tehtävä. Sodankäynti on teknistynyt ja ammatillisuus lisääntynyt, joten on vaikea uskoa, että millään massa- armeijalla kyettäisiin vastaamaan nopeisiin ilmaiskuihin ja voimakkaiden
maahanlaskujoukkojen tukeutumiseen rysäyksellä maahamme. Nykyinen rekrytointi kestää liian kauan ja vihollisen tekemä totaalinen kyberhyökkäys maamme teollisuuteen ja sen infrastruktuureihin lamauttaisi maamme hetkessä.

Ruotsissa puolustusvoimien päällikkö sai tuta kovaa kritiikkiä väittäessään, että Ruotsi ei kestäisi kahdeksaa tuntia kauempaa totaalista ja hyvin
suunniteltua offensiivia vastaan. Entä pojat kansan urhokkaat? Kyllä me olemme samassa tilanteessa, kuin Svea mamman pojat. Housut kintuissa meidät arkiaskareissa yllätettäisiin ja katseella vain seuraisimme tapahtunutta.

Johtamisessa ja etenkin armeijan johtamisessa on tärkeää priorisoida uhkakuvat. Asian voisi sanoa vaikkapa näin: junnaaminen samoissa poteroissa, estää meitä näkemästä sen, että aikoinaan oikeiden asioiden tekemistä on tehty liian pitkään. MOT

Juhani Melanen

Julkkikset ovat julkista riistaa, kuten sanonta kuuluu. Näin on Näkkäläjärvet,! Piste ja pinoon. Aina meillä on ”köyhät joukossamme”, sanoo sana. Mutta missä kulkee kohtuullisuuden ja  myötähäpeän välinen ohut raja? Jokainen sanankäyttäjä ratkaisee sen henkilökohtaisesti tietysti itse. Mutta milloin, riepottelu mediassa saa sellaiset mittasuhteet, että sääli on sairautta toteamus  ei yksinkertaisesti enää toimi?

Viime viikolla kansanedustaja James Hirvisaari osoitti todellista valtiomiestaitoa napsimalla kuvia natsitervehdystä tekevästä kaveristaan. No sitä saa , mitä tilaa. Hän tiesi mitä teki ja kantaa vastuun tekemisistään. ”Kyllä kansa tietää” ajattelevat persut ja valitsevat hänet Suomen Sisu-paidassa
uudelleen Arkadianmäelle.

Kolme viikkoa sitten katselin suuren ihmetyksen vallassa nuorten suosiossa olevaa Stara.fi nettisivustoa, jonka tyttären tyttäreni minulle neuvoi. Siinä Hello Kitty-verkkareihin sonnustautunut Johanna Tukiainen (tuo ulkoministeri Ikemme sähköpostikaveri) sössötti lahtelaisessa baarissa mikrofoniin
jotain tukalasta elämäntilanteestaan ja keikutteli ruhoaan biljardipöydällä. Näky oli karmiva, epätoivoinen ja masentava. Kysymyksiä pulpahti mieleeni välittömästi. Osaakohan Tukiainen itse hakeutua hoitoon? Mitä tämä sosiaaliporno oikein tavoittelee? Miksi ihmiset alentuvat kommentoimaan Tukiaisesta näkemiään videoita? Kuinka kylmän viileitä kommentteja asiasta omalla nimellä lausuttiin. ” Voi ,jestas, mikä kalkkuna”, ” Miten toi biljardipöytä kestää” olivat  lievemmästä päästä.

Tietysti voidaan väittää, että Tukiainen ja Hakkarainen ovat itse tunkeneet julkisuuteen, joten riepottelu ja lausuntojen siteeraaminen on oikeutettua, mutta eikö syöksykierre jo ala näkyä. Karuselli Tukiaisen ympärillä muistuttaa kaukaisesti Olavi Virran herjaamista laulavaksi lihapullaksi ja Timo K Mukan leimaamista aiheettomasti pedofiiliksi. Onneksi laki yrittää suojata tai sen ainakin pitäisi suojata yksityisyyttä edes jollain tavalla. Seiska edustaa juuri tätä tirkistelykulttuuria Suomessa parhaiten. Sen sivustoilla Tukiainen esittelee vip-videoilla rintojaan ja koskettelee alapäätään.

Osa mediasta on siirtynyt Tukiaisen arvostelussa ala-arvoiseen ja lohduttomaan aikalaiskuvaan, joka voi johtaa yksilön kohdalla jopa itsemurhaan. Tätä taustaa vasten, voidaankin oikeutetusti kysyä ravintoloiden ja keikkapaikkojen vastuuta, jos näin jatkuu. Näen ne lehdet, jotka hääräävät Tukiaisen
kimpussa koulukiusaajina ja jonkin sortin sadisteina. Kuljetaan riman alta, kun muu tarjonta on niukkaa. Nykänen on terve partiopoika, Tukiainen kohta laitapuolen kulkija.

Jussi Melanen

Maailmassa on valtavasti eri tahojen lähettiläitä. Nyt en tarkoita vain valtioiden suurlähettiläitä, vaan laajemmin. Monet yhdistykset tai järjestöt ovat valinneet itselleen lähettiläitä pitämään esillä sanomaansa. Esimerkiksi UNICEF on nimittänyt suuren joukon julkisuuden henkilöitä hyvän tahdon lähettiläiksi niin täällä Suomessa kuin ympäri maailmaa. Kirkon ulkomaanapu on tänä vuonna nimennyt lähettiläikseen Lauri Tähkän ja Jesse Kaikurannan. Jonkun sortin lähettiläitä ovat myös firmojen yhteiskuntasuhteista vastaavat. Brysseliin on syntynyt oma lobbaajien ammattikuntansa. Kaikilla on suuri toive saada asiansa esille.

Jeesus lähettää omansa maailmaan todistamaan Jumalan armosta ja palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Kristitty on Vapahtajan lähettiläs. Tätä tehtävää ei siis ole uskottu vain joillekin papeille tai piispoille tai seurakunnan työntekijöille. Jeesuksen lähettiläitä eivät ole vain vaalilla valitut seurakunnan luottamushenkilöt. Tämä tehtävä on annettu jokaiselle kastetulle kristitylle.

Itse asiassa minä vien viestiä koko ajan, tiedostinpa asiaa tai en. Se miten toimin, mitä puhun, miten pukeudun, missä liikun, kaikki mitä teen, sekin välittää viestiä. Jos pappina toimin hyvin tai huonosti, sillä luon kuvaa seurakunnasta ja kristillisestä uskosta. Aina välillä saa kuulla, että ”sellaisia ne uskovaiset on!” Eikö meistä kristityistä ole sanottu, että me olemme ”viides evankeliumi”, jota tämä maailma lukee paljon enemmän ja tarkemmin kuin niitä neljää muuta.

Se, että meitä luetaan, on sekä oikein että väärin. Väärin se on siksi, että oman syntisyyteni ja pahuuteni tähden kovin huonosti voin välittää Jumalan rakkautta. Oikein se taas on siksi, että usko tulee todeksi juuri arjessa, sen valinnoissa tekemisissä tai tekemättä jättämisissä. Kunpa tämän viestien paljouden keskellä olisi tilaa hyville uutisille ja sanoma Kristuksen rakkaudesta voisi tavoittaa meidät! Minä voin yrittää tehdä oman osani.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Mauno I Viisas eli Suomen presidenttihän nuo sanat ennen muinoin loihe lausumaan ja piti kovan rahan politiikkaa, jonka myötä Suomi putosi ennen näkemättömään lamaan vuonna 1991-91. Nyt olemme samassa tilanteessa. Työttömyys kasvaa, verot nousevat, nuoriso voi pahoin, vienti ei vedä
ja kauppa ei kannata.

Suomen kauppa ei ole osannut hyödyntää juuri lainkaan nettikaupan  tarjoamia mahdollisuuksia täysimittaisesti. Kaupan myynti on sujunut surkeasti. Miksi mikään Suomen suurista kauppaliikkeistä (S-ryhmä, Kesko) ei ole vielä luonut vedenpitävää strategiaa nettikaupan osalta?

Täällä häärivät ulkomaiset yrittäjät mielin määrin varsin tutulla kaavalla. Hommassa on jotain vikaa pahasti, kun kauppakeskusten elektroniikkaliikkeissä rampaa väkeä tutkimassa tarjontaa ja hintoja. Kauppoja he eivät kuitenkaan tee, vaan kirjoittavat hintatiedot sarjanumeroita myöten muistiin ja menevät sitten tilaamaan tavarat netistä. Eihän kenenkään tavallisen yrittäjän perse tätä kauaa kestä. sillä tilanvuokrat ja henkilökunnan palkat sanelevat kilpailun.

Kysymys kuuluukin onko tässä tämän päivän käyttötavarakaupan koko kuva?
Perinteisiä kauppa kurittavat koko ajan digitaalinen murros, kuluttajakäyttäytymisen muutos, taantuma ja arvonlisäverojen nosto. Kusessa ovat ennen muuta käyttötavarakauppa, joka on juuri nyt murroksessa.

Pari viikkoa sitten hyppäsi rattailta S- ryhmän pääjohtaja Kuisma Niemelä. Tiimarin konkurssi symboloi koko alaa erittäin hyvin. Vanhalla konseptilla ei tulosta enää kauan tehdä. Toki voidaan aina moittia yhtiöiden johtamisjärjestelmiä, mutta suurin syy alan muutosdraiviin on vahva digitaalinen murros, jota Suomessa ei ole ihan oikein tajuttu.

Musiikki, kirjat, vaatteet ja elektroniikka ovat peruuttamattomasti siirtyneet verkkoon. Mitä kotimaiset toimijat kuhnailevat ja pähkäilevät? Miksei verkossa olla jo? Hinta on kaupan ratkaisevin tekijä! Suomalaiset kuluttajat eivät ole niin hölmöjä, että maksaisivat ihan mitä vain, jos Kusti polkee
Itellan mopoautolla saman tuotteen rapuille puolet halvemmalla.

Saksassa ja Britanniassa jo 5,5 prosenttia päivittäistavaroista myydään jo netissä. Tämä osuus kasvaa, mutta meillä asian kanssa hidastellaan, kunnes paska on taas kerran housuissa. Muutos tulee hiipimällä, mutta sitten ryminällä. Nopeat syövät hitaat. MOT

Juhani Melanen

Oliko sinulle helppoa oppia uimaan? Moni on tehnyt pitkään töitä saavuttaakseen tämän taidon. On räpiköity ja ponnisteltu, haukottu henkeä ja nielty vettä. Jos sitten katsomme tuon pärskivän ja roiskuvan harjoittelijan vieressä kokeneempaa uimaria, niin ero on melkoinen: hän vain liukuu rauhallisin liikkein vedessä, hän menee sulavasti eteenpäin, kelluu välillä, kun uiminen on niin mukavaa ja helppoa.

Miten on sitten uskomisen laita? Joskus se tuntuu monimutkaiselta ja perin vaikealta, mutta olisiko usko ytimeltään kuitenkin helppoa, jotain, mikä kannattelee meitä? Näitä uskon ja epäuskon kysymyksiä mietitään tänä sunnuntaina kirkossa.

Uskomiseen on sisäänrakennettuna vaikeita asioita, sitä en voi kieltää. Meitä kutsutaan jättäytymään sellaisten asioiden varaan, joita emme näe ja joita kukaan ei voi aukottomasti järjellään tietää tai todistaa. Tämä on kristinuskoa, ei kristintietoa. Tarvitaan uskon hyppäys, jossa juuri näkyy se, että luotamme Jumalaan. Jos kaikki olisi varmaa ja selvää, voisimme luottaa yksin itseemme ja omaan järkeemme. Silloin emme tarvitsisi suurta Jumalaa ja hänen Poikaansa pelastajaksi.

Olen useamman vuoden ajan vastannut Lastenmaa-lehdessä pienten lukijoiden kysymyksiin. Jo siellä tulee vastaan uskonkysymysten polttavuus ja isojen pohdintojen kirjo. Lapset ovat kysyneet papilta mm. tällaisia: Mistä tietää, että Raamattu, Jumala ja Jeesus ei ole satua? Hei! Minulla on ongelma. Välillä uskon Jumalaan ja välillä tuntuu, että mitä järkeä? Miten siitä pääsee eroon?

Lehdessä julkaistuilla vastauksilla en pysty kerta heitolla siirtämään näitä lapsia epävarmuudesta varmuuteen, mutta Raamattu ja kristinoppi antavat kumminkin apua ja osviittaa. Tiedon lisäksi tarvitaan kristillistä kasvatusta ja rukousta, että asiat ratkeaisivat, että Jumala itse vahvistaisi uskoa johdatuksensa ja huolenpitonsa kautta. Me epäilemme joskus, mutta meitä kaikkia Jumala tahtoo auttaa uskomaan ja luottamaan. Saamme levätä Jumalassa ja luottaa, että hän kantaa meitä.

Riitta Särkiö