Anteeksi antaminen saattaa tuntua aiheelta, joka sopii paremmin pienille lapsille kuin isoille aikuisille. Lapsille opetetaan kouluissa,kerhoissa ja kodeissa, että riidan jälkeen pitää sopia ja antaa toiselle anteeksi. Sitä kautta lapsi oppii, että toista kohtaan ei voi käyttäytyä miten haluaa ja kanssaeläjien tunteet on otettava huomioon. Sopimisen ja anteeksiannon myötä asian katsotaan olevan loppuun käsitelty. Sen jälkeen on aika jatkaa eteenpäin.
Ensi pyhän aiheena on anteeksianto. Sen pohjana on Jeesuksen vertaus Matteuksen evankeliumissa, jossa taivasten valtakuntaa verrataan kuninkaaseen ja hänen palvelijaansa. Kuningas vaati palvelijoiltaan tilitykset, mutta yhdellä palvelijalla ei ollut millä maksaa. Hän oli velkaa kuninkaalle valtavan omaisuuden. Kuningas armahti palvelijaa ja antoi hänelle velan anteeksi. Palvelija sen sijaan ei armahtanut kollegaansa, vaan pani hänet tilille pikku summasta.
Jeesuksen vertauksessa tällaista toimintaa ei voitu hyväksyä. Paljon anteeksi saaneen olisi pitänyt armahtaa myös työtoveriaan. Jeesus siis opettaa meitä aikuisiakin, että koko sydämestään on annettava toiselle anteeksi, koska olemme itse saaneet valtavasti anteeksi.
Välillä tuntuu, että lapset osaavat anteeksiannon paremmin kuin me aikuiset. Kuinka paljon pahaa me olemmekaan saaneet aikaiseksi sen vuoksi, että emme ole pystyneet antamaan anteeksi toiselle. Anteeksiantamattomuus aiheuttaa vihaa ja katkeruutta. Se sitoo meidät asioihin niin, että emme pysty jatkamaan eteenpäin, vaan jäämme vellomaan omassa tilanteessamme. Katkeruus on kuin syöpä, joka pahimmillaan sairastuttaa sisimpämme.
Mitä jos minua on kohdeltu kaltoin tai niin väärin, että anteeksi antaminen ei ole mahdollista? Jos olen joutunut uhriksi, pitäisikö minun silti kyetä anteeksiantoon? Joskus anteeksi antaminen ei ehkä ole mahdollista. Joskus pitää antaa anteeksi itselleen. Anteeksianto ei tee asiaa tekemättömäksi, mutta tarjoaa mahdollisuuden jatkaa elämässä eteenpäin. Katkeruuteen jääminen ei milloinkaan saisi olla vaihtoehto.
Kaiken anteeksiannon pohjana on Jumalan anteeksianto meitä ihmisiä kohtaan. Kristus sovitti syyllisyytemme niin, että meillä ihmisillä on mahdollisuus jatkaa elämäämme toivoen ja uskoen. Armosta jaksamme taas askeltaa eteenpäin.
Ville Hakulinen
Onko totta, mitä uskot?
Näin voi ihan provosoimatta kysyä. Mitä vastaat provosoitumatta? Tuntuu epämieluisalta kysymykseltä. Niin kuin useimmat kyselyt, jotka elämän näkymättömiin ulottuvuuksiin liittyvät. Kysyin siksi, kun tämä viikonvaihde kirkkokansan vaelluksessa liittyy uskonpuhdistuksen nimellä kulkevaan tapahtumasarjaan 1500-luvulla Euroopassa.
Silloinhan ei ollut Suomea tai nykyisenkaltaisia valtiomuodostelmia tai luterilaista kirkkoa yms.
Vaan kaikki ei ollut hyvin. Nousi useita kirkon uudistusta vaativia liikkeitä eri puolilla Eurooppaa. Vaadittiin kirkolliskokousta koolle keskustelemaan ja päättämään kiistakysymyksistä. Mutta Eurooppa hajosi ja kirkko hajosi.
Lutherin ja muiden reformaattorien pyrkimys oli käydä läpi perusteita ja perata pois hallinnasta riistäytyneitä asioita. Haluttiin palata Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen. Hienoa ja jaloa ja monien kohdalla myös surman suuhun johtanutta. Kun uudistuspyrkimykset saivat aikaan paniikin, seuraukset olivat hyvin traagisia ja tuhoavia.
Meidän tehtävämme on yhä uudelleen miettiä ja ottaa todesta se, miksi uskomme ja mitä uskomme.
Lopuksi ja aluksi: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” ( 1. Kor. 3:11 )
Esa Kekki
Maailmassa on valtavasti eri tahojen lähettiläitä. Nyt en tarkoita vain valtioiden suurlähettiläitä, vaan laajemmin. Monet yhdistykset tai järjestöt ovat valinneet itselleen lähettiläitä pitämään esillä sanomaansa. Esimerkiksi UNICEF on nimittänyt suuren joukon julkisuuden henkilöitä hyvän tahdon lähettiläiksi niin täällä Suomessa kuin ympäri maailmaa. Kirkon ulkomaanapu on tänä vuonna nimennyt lähettiläikseen Lauri Tähkän ja Jesse Kaikurannan. Jonkun sortin lähettiläitä ovat myös firmojen yhteiskuntasuhteista vastaavat. Brysseliin on syntynyt oma lobbaajien ammattikuntansa. Kaikilla on suuri toive saada asiansa esille.
Jeesus lähettää omansa maailmaan todistamaan Jumalan armosta ja palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Kristitty on Vapahtajan lähettiläs. Tätä tehtävää ei siis ole uskottu vain joillekin papeille tai piispoille tai seurakunnan työntekijöille. Jeesuksen lähettiläitä eivät ole vain vaalilla valitut seurakunnan luottamushenkilöt. Tämä tehtävä on annettu jokaiselle kastetulle kristitylle.
Itse asiassa minä vien viestiä koko ajan, tiedostinpa asiaa tai en. Se miten toimin, mitä puhun, miten pukeudun, missä liikun, kaikki mitä teen, sekin välittää viestiä. Jos pappina toimin hyvin tai huonosti, sillä luon kuvaa seurakunnasta ja kristillisestä uskosta. Aina välillä saa kuulla, että ”sellaisia ne uskovaiset on!” Eikö meistä kristityistä ole sanottu, että me olemme ”viides evankeliumi”, jota tämä maailma lukee paljon enemmän ja tarkemmin kuin niitä neljää muuta.
Se, että meitä luetaan, on sekä oikein että väärin. Väärin se on siksi, että oman syntisyyteni ja pahuuteni tähden kovin huonosti voin välittää Jumalan rakkautta. Oikein se taas on siksi, että usko tulee todeksi juuri arjessa, sen valinnoissa tekemisissä tai tekemättä jättämisissä. Kunpa tämän viestien paljouden keskellä olisi tilaa hyville uutisille ja sanoma Kristuksen rakkaudesta voisi tavoittaa meidät! Minä voin yrittää tehdä oman osani.
Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune
Oliko sinulle helppoa oppia uimaan? Moni on tehnyt pitkään töitä saavuttaakseen tämän taidon. On räpiköity ja ponnisteltu, haukottu henkeä ja nielty vettä. Jos sitten katsomme tuon pärskivän ja roiskuvan harjoittelijan vieressä kokeneempaa uimaria, niin ero on melkoinen: hän vain liukuu rauhallisin liikkein vedessä, hän menee sulavasti eteenpäin, kelluu välillä, kun uiminen on niin mukavaa ja helppoa.
Miten on sitten uskomisen laita? Joskus se tuntuu monimutkaiselta ja perin vaikealta, mutta olisiko usko ytimeltään kuitenkin helppoa, jotain, mikä kannattelee meitä? Näitä uskon ja epäuskon kysymyksiä mietitään tänä sunnuntaina kirkossa.
Uskomiseen on sisäänrakennettuna vaikeita asioita, sitä en voi kieltää. Meitä kutsutaan jättäytymään sellaisten asioiden varaan, joita emme näe ja joita kukaan ei voi aukottomasti järjellään tietää tai todistaa. Tämä on kristinuskoa, ei kristintietoa. Tarvitaan uskon hyppäys, jossa juuri näkyy se, että luotamme Jumalaan. Jos kaikki olisi varmaa ja selvää, voisimme luottaa yksin itseemme ja omaan järkeemme. Silloin emme tarvitsisi suurta Jumalaa ja hänen Poikaansa pelastajaksi.
Olen useamman vuoden ajan vastannut Lastenmaa-lehdessä pienten lukijoiden kysymyksiin. Jo siellä tulee vastaan uskonkysymysten polttavuus ja isojen pohdintojen kirjo. Lapset ovat kysyneet papilta mm. tällaisia: Mistä tietää, että Raamattu, Jumala ja Jeesus ei ole satua? Hei! Minulla on ongelma. Välillä uskon Jumalaan ja välillä tuntuu, että mitä järkeä? Miten siitä pääsee eroon?
Lehdessä julkaistuilla vastauksilla en pysty kerta heitolla siirtämään näitä lapsia epävarmuudesta varmuuteen, mutta Raamattu ja kristinoppi antavat kumminkin apua ja osviittaa. Tiedon lisäksi tarvitaan kristillistä kasvatusta ja rukousta, että asiat ratkeaisivat, että Jumala itse vahvistaisi uskoa johdatuksensa ja huolenpitonsa kautta. Me epäilemme joskus, mutta meitä kaikkia Jumala tahtoo auttaa uskomaan ja luottamaan. Saamme levätä Jumalassa ja luottaa, että hän kantaa meitä.
Riitta Särkiö
