”Ei onnistu”, oli molempien ensimmäinen ajatus. Heillä ei yksinkertaisesti ole mitään yhteistä. Miten sellaisen kanssa voi toimia työparina? Pähkähullu ajatuskin!

Parin viikon päästä kahvihuoneesta kuuluu naurun remahduksia. Se vastavalmistunut idealisti, varsinainen pojankloppi, ja työuransa viimeisiä vuosia elelevä kahdeksan lapsenlapsen mummo ovat ystäviä. Ihminen ei ollutkaan yhtä kuin kategoriat, joihin he toisensa ensisilmäyksellä sujuvasti sujauttivat. Ihmisyys yhdisti enemmän kuin persoonalliset ominaisuudet erottivat. Pojanklopin ohjeilla avatussa Instagram-profiilissa iltalenkillä otettuja luontokuvia. Mummon kutomat villasukat pakkasen puremilta suojaamassa.

Rentoa elämänasennetta tai rohkeaa heittäytymistä. Pilkettä silmäkulmassa tai luontaista johtajuutta. Filosofista pohdiskelua tai jämäkkää oman tien kulkemista. Hiljaista älykkyyttä tai elämän merkityksen tutkiskelua. Lämmön ja turvan tunnetta me jokainen kaipaamme. Nähdyksi tulemista ja yhteenkuuluvuutta. Omien taitojen ja vahvuuksien arvostusta työyhteisössä, perheessä tai kaveriporukassa.

Armoa on se, että joku näkee meissä hyvää ja rakastettavaa. Se, että Jumala näkee meidän mahdollisuutemme, vaikka emme itse niitä aina näkisikään.

Mira Vorne
Launeen seurakunta