Ihmiseen on istutettu halu itsenäisyyteen ja pärjäämiseen. Sen pyrkimyksen ajamana vauva alkaa kääntyä, kontata ja kävellä omin jaloin. Itsenäistyminen vie niin hyvään kuin pahaankin: oppimiseen ja uhmaan.
Myös kansakunnilla on halu riippumattomuuteen, omista asioista päättämiseen ja koskemattomuuteen. Joulukuun kuudentena me suomalaiset pysähdymme hetkeksi ajattelemaan oman maamme vaiheita. Itsenäisyyspäivä on meillä juhlallinen, arvokas päivä. Kiitämme itsenäisyyden vuoksi taistelleita ja koitamme edelleen rakentaa maatamme.
Itsenäisyys on kuitenkin aika lailla suhteellista. Itsenäinen kunta on monessa suhteessa riippuvainen naapurikunnistaan, valtiosta, kaikenlaisista sopimuksista ja laeista. Sama pätee valtioihin ja jokaiseen pieneen ihmiseen. Eivät valtiot tai ihmiset voi tehdä, mitä haluavat. Emme tule toimeen yksin.
Itsenäisyyspäivän evankeliumissa Jeesus kutsuu ihmisiä yhteyteensä. Hänen opetuslapsinaan ihminen voi oppia tuntemaan totuuden ja totuus tekee vapaaksi. (Joh 8:31-36). Juutalaiset kuulijat kimpaantuivat moisesta lupauksesta. ”Emme ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?” Samaan tapaan nykyihminenkin voi sanoa, että hän on aivan itseellinen, ei hän tarvitse ketään. Ja kuitenkin jokainen tarvitsee toisia ihmisiä. Jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää.
Jumalan edessä saamme olla sitä, mitä olemme. Välillä voimakkaita ja taitavia, sitten taas heikkoja ja avuttomia. Hänelle meidän ei tarvitse esittää yli-itsenäistä, sillä hän tuntee meidät läpikotaisin. Syntien anteeksisaaminen vapauttaa ja antaa syvän rauhan. Vapautta ja rauhaa toivomme toisillemme, Suomelle ja koko maailmalle.
Riitta Särkiö