Jokainen suomalainen tietää, kuinka nopeaa uusi tietotekniikka on ja millaisia sovellutuksia sen avulla voidaan toteuttaa. Robottien ja ajattelevien tietojärjestelmien takia useita liukuhihna- ja monotonisia työtehtäviä poistuu ja ihmisiä syrjäytyy. Työpaikkoja katoaa, mutta uusia syntyy
koko ajan. Peliteollisuus kukoistaa ja suomalaiset osaajat tuovat ja luovat tärkeitä visioita tulevaisuuteen. Mutta mistä löytyy se viisas, joka osaa ennustaa millaista koulutusta tulevaisuuden nuoriso tarvitsee ja mihin osaamiseen nimenomaan suomalaisten kannattaisi panostaa.

Olemme todellisuudessa, jossa käsi heilahtaa ja kone tottelee. Olemme kohta tilanteessa jossa puhelun tai google-haun voimme tehdä pelkän ajatuksen voimalla. American Science-lehdessä esiteltiin näitä teknologiakummajaisia. Googlen Nexus-puhelin tunnistaa kasvot ja Applen iPhonen Siri- ohjelma ymmärtää puhetta, Samsungin Galaxy S4 seuraa käyttäjien silmiä ja vierittää ruudulla näkyvää tekstiä katseen mukaan. Uusin iPhone tunnistaa pään liikkeen, saman tekee Googlen Glass- silmälasitietokone.

Eleohjaus on jo tuttua monista tieteiselokuvista. On vain ajan kysymys. milloin ajatuksen voimalla toimiva on todellisuutta. Yhdysvalloissa toimii ainakin kymmenen valmistajaa, jotka ovat tehneet tietokoneohjelmia, jotka perustuvat aivosähkökäyrien. Firmat kehittelevätpääantureita, joiden avulla on mahdollista pelata yhtiöiden omista sovelluskaupoista löytyviä pelejä. Laitteet eivät lue pään sisältöä kuin avointa kirjaa, vaan tarkkailevat aivotoiminnan aiheuttamia sähkövirran muutoksia pään ulkopuolella.

Suurin haaste uusille käyttöliittymille on se, kuinka saada tekniikka toimimaan siten, että se tuntuu ihmisestä luontevalta. Alan firmat ovat kehittäneet tietokoneen eleohjaukseen laitteita, joita ohjaillaan käsillä. Leap- Motion- laite on parin sormen levyinen. Sen kamerat ja anturit kuvaavat käsien liikkeet, jotka muutetaan käskyiksi tietokoneelle.

Uusinta uutta ovat silmänäyttöön perustuvat laitteet. Uusinta uutta on esimerkiksi Oculus Rift-sovellus, joka mahdollistaa kolmiulotteisen keinoteollisuuteen siirtymisen. Jatkuvasti lisääntyvä robottiteollisuus tekee kohta kaikki kotitaloustyöt kiireisessä perheessä.
Se huolehtii lapsista ja koirista, eikä ole koskaan vihainen, vaan kiittelee monotonisella äänellä.
Kysymys kuuluukin? Mihin me enää tarvitsemme ihmistä?

Juhani Melanen

Huomaan olevani tapakasvatuksen piirissä. Äiti opetti pohjat, on näköjään muiden vuoro jatkaa.

Pizzafirman poika on sattunut kanssani pari kertaa samaan hissiin. Muutaman kerroksen matkan taitamme (tietysti) jylhän sanattomuuden vallitessa. Hän lähtee ensin ja sanoo aina lähtiessään: ”Kiitos”. Ensimmäisellä kerralla nauratti: nuori mies kiitti minua panoksestani eräänlaisen vaivaantuneen hiljaisuuden retriitin järjestämisessä. Toisella kerralla pidin itseäni jo maailmanluokan möllinä kun en taaskaan saanut sen verran keskustelua itsestäni irti että olisin edes säätä kommentoinut. Menin kotiin ja katsoin itseäni peilistä. Nainen, ryhdistäydy!

Liikunnanohjaajani sanoo keskimäärin 17 kertaa tunnin aikana: ”Ja hymyile!”. Sitten hän matkii meitä hetken: seisoo vakavana ja mulkoilee meitä kulmiensa alta ja kysyy: ”Mikä on tämä?”. Hän on parasta, mitä liikuntaharrastusteni suhteen on tapahtunut sitten sen kun löytyi kavereita hölkälle.

Ruokakaupan kassat ovat ruvenneet paikoin toivottamaan hyvää päivänjatkoa. Muistan jonkun kassaneidin kerran sanoneen, että hän toivottaessaan ”päivää” saa vastaukseksi ”muovikassi” ja kertoessaan loppusumman vastineeksi tulee ”pankki”. Koen, että hyvänpäiväntoivottajat ojentavat asiakkaalle, myös siis minulle, aivan uudenlaisen haasteen.

Kohdalleni osunut kasvatus- ja kasvutehtävä alkaa piirtyä näkyviin, eikö vaan. Se linkittyy omassa mielessäni siihen, että uusi vuosi on melko alussa. Edessä on melko lailla uusia päiviä – jos Luoja suo – ja niistä joka ikisen aikana on mahdollisuus nähdä asiat toisin, korjata elämän suuntaa, vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Itse olen huono lupaamaan uutta, koska olen parempi unohtamaan sen, minkä olen luvannut. Ajattelin kuitenkin haastaa itseäni. Sanat ”kiitos”, ”ole hyvä” ja ”anteeksi” ovat sellaisia, joita haluaisin viljellä enemmän kuin mitä olen ennen tehnyt. Ja onko ihan pakko koko ajan käyttäytyä kuin olisin vedellyt aamupalaksi paketillisen ärrinmurrin-keksejä?

Olen kirjoittanut edelliset sanat tammikuun alussa, puhkuen uuden vuoden uutta optimismia, kuten asiaan kuuluu. Nyt tätä uutukaista vuotta on kulunut kuukauden päivät. Lyhyt on aika arvioida onnistumisia, mutta nyt näyttää siltä, että uusi vuosi ei automaattisesti todellakaan tarkoita muutosta. Asioiden aktiivinen pohtiminen ja itsensä haastaminen auttavat kuitenkin tiedostamaan omia heikkouksia ja käymään niiden kimppuun. Suunta on oikea jos kohta reitti onkin mutkilla. Sananlaskuista (27:19): ”Veden kalvossa näet kasvosi. Lähimmäisessä näet sydämesi.” Jos kokeilisin elää niin kuin opetan. Ei se ota jos ei annakaan.

Anu Toivonen

Uhkaako kansankirkkoamme tulevaisuudessa kuihtuminen ja ero valtiosta? Kirkon uksi on paukkunut kiivaasti kuluneena vuosikymmenenä ja Suomen luterilaiselle kirkolle on jättänyt jäähyväiset jo 400.000 kansalaista. Viime vuonna lyötiin taas ennätykset ja kirkosta erosi 50.000 jäsentä. Kaikki enteet viittaavat siihen, että kato ei olisi pysähtynyt tai tyrehtymässä, sillä siksi outoja ovat kirkonmiesten ja kirkon piirissä toimivien erilaisten kuppikuntien lausunnot ja kannanotot.

Jo yksistään fundamentalisti ministerin Päivi Räsäsen lausunnot tekivät kirkon kassaan puolen miljoonan euron vajeen, kun hän höpisi, että lääkärin ei ole noudatettava Suomen lakia kaikissa tilanteissa. Kansa ei enää ole luulon varassa, vaan kirkkoruhtinaiden sanomisia ja tekemisiä vahditaan ja seurataan tarkasti.

Viime aikoina Kepun rakas lempilapsi SRK eli vanhoillislestadiolaisten tukikohta on alkanut murentua, koska yhdistyksen kaikkia pedofiliasyyteitä ei ole käsitelty liikkeen piirissä sille kuuluvalla asiallisella tavalla. Pääsihteeri ja puheenjohtaja joutuivat eroamaan, kuten samaa uskoa tunnustava Helsingin Sanomien päätoimittajakin. Juuri tämä on osoitus yhteiskunnallisesta murroksesta kaikkialla länsimaissa. Myös suomalaiset ovat alkaneet suhtautua kriittisesti kaikkiin instituutioihin.

Erehtymättömänä itseään pitänyt katolinen kirkko ja muut ovat joutuneet kohtaamaan yhä useammin sellaisia haasteita, joita kansalaiset eivät enää yksinkertaisesti voi hyväksyä. Näitä ovat ennen muuta pelottelu, pedofilia ja veronkanto-oikeus. Pahinta on kuitenkin usein tapahtumien varjolla yritetty peittely, johon uskontokuntien johtajat ovat syyllistyneet. Asia ei ole nostettu heti pöydälle ja kierre on valmis. Erityistä suojaa ovat saaneet nauttia
kumman kauan erilaiset yksityiset lahkot ja SRK. Vanhoillislestadiolaisten suosiminen ei voi enää jatkua siten, että esimerkiksi poliisi tiedottaa seuran johdolle, ylittyykö syytekynnys vai ei.

Suomalaisilla on aikaisempaa tietoisempi ja omaehtoisempi suhde paitsi uskontoon myös muihin perinteisiin. Asenteet ovat muuttuneet ja näkyvät eroissa. Erityisesti nuoriso ei ole löytänyt kirkoista ja uskonnoista potkua elämälleen. Evankeliumi eli ilosanoma Jeesuksen tulemisesta ei enää tavoita elintasokuilussa kamppailevia ihmisiä.

Uskontotunnilla jouduin vastaamaan erääseen oppilaani tekemään kysymykseen ilman ennakkovaroitusta: ”Miksi Suomesta lähetetään rahaa ulkomaiden lähetystyöhön, vaikka paikallisiakin kohteita olisi aivan riittävästi?”  Sopertelin jotain kehitysavun tarpeellisuudesta ja ihmisten oloista mm. Afrikassa ja muualla, mutta en ollut uskottava, kuten ei enää kirkkommekaan kohta. Pahinta on kuitenkin, jos me ns. tapakristityt alamme äänestää jaloillamme. Toisaalta kirkkoon myös liittyi uusia jäseniä 15.000. Mitähän he etsivät?

Juhani Melanen

Kysymys ei ole helppo ja tuskin siihen onkaan yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Heprealaiskirjeessä on yksi selitys siihen, mitä usko on. Siellä sanotaan: ” Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Jumalan näkymätön todellisuus ympäröi meidät. Jumala toimii tässä maailmassa ja hän vastaa rukouksiin. Kun tulen tästä jollakin tavalla tietoiseksi, sitä voimme kutsua uskoksi.

Kun näen, että Jumala ilmoitta itsensä Raamatussa, eikö sekin ole uskoa. Kun tartun Raamatun lupauksiin, siinäkin on kyse uskosta. Listaa uskosta voisi jatkaa loputtomiin. Mutta silloin uskosta voi helposti tulla suoritus, vaatimus. Näin ja noin täytyy ajatella tai toimia. Kuitenkin usko on viime kädessä lahjaa, jonka Jumala antaa.

Mutta, jos usko on lahjaa, eihän minulla ole siinä sitten mitään sanomista tai tekemistä!? Kyllä ja ei. On totta, että ”tuuli puhaltaa, missä tahtoo”, myös Jumalan uskoa synnyttävä Pyhän Hengen tuuli. Mutta Jeesus myös sanoo: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Uskoakin on lupa pyytää. Edelleen Raamattu opettaa, että ”usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana”. Sanansa ja Pyhän Henkensä kautta Jumala synnyttää uskoa. Siksi meille on tärkeää, että tutkimme ja kuuntelemme Raamatun sanaa. Näin Jumala voi antaa lahjansa.
Samalla kun usko on lahja, se on myös tehtävä. Jumala kutsuu meidät elämään hänen seurassaan, hänen tarkoittamaansa elämää. Ehkä en koskaan voi täysin ymmärtää, mitä usko on. Mutta minulle voikin olla tärkeämpää kysyä, mihin usko minua kutsuu.

Heikki Pelkonen
khra, Launeen srk

Ihmettelen suuresti, että mitään laajempaa keskustelua ei käydä TVO:n tilaamasta Olkiluoto 3 – voimalasta ja sen valmistumiseen liittyvistä ongelmista laajemmin. Erityisesti Eduskunta on vaiennut asiasta erittäin kiitettävästi. Syyn jokainen tietää. Tavallisen rivikansanedustajan kompetenssi
ei yksinkertaisesti riitä keskusteluun ydinvoimalasta ja siihen liittyvistä ongelmista. Kauppa on kauppaa ja sen ehdoilla toimitaan. Alun perin TVO tilasi Olkiluodon voimalan vuonna 2003 kolmen miljardin euron hinnalla avaimet käteen periaatteella. Rakennustyöt alkoivat vuonna 2005 ja voimalan piti valmistua vuonna 2009, mutta nyt eletään jo vuotta 2014 ja voimala ei ole vieläkään valmis. Jossain mättää ja pahasti!

Ranskalainen Areva käy koko ajan välimiesoikeutta TVO:n kanssa ja on vielä täysin epävarmaa, kuinka ylittyneet kustannukset maksetaan. Vaatimukset ovat suuria. Areva korotti joulukuun alussa korvausvaatimustaan 2,7 miljardiin euroon, kun TVO puolestaan vaatii 1,8 miljardia euroa korvauksena
työn viivästymisestä. Muitakin ongelmia on. Turvallisuusasiat eivät ole kaikin puolin kunnossa ja alihankkijoiden ja työntekijöiden kanssa on kitkaa.

Energiajätti Arevan johtoryhmän jäsen Philppe Knoche vakuuttaa, että voimalaitos rakennetaan valmiiksi, mutta on silti lopettamassa joidenkin alihankkijoidensa ja työntekijöidensä työsopimuksia. Knoche korostaa, että kyseessä on ”alasajovaihe”, joten työntekijöitä ei enää tarvitse niin paljon. Tämä kuulostaa todella oudolta, sillä TVO:n mukaan voimalaa ei Eurassa saada käyttöön ennen vuotta 2016! Uskomattominta koko jupakassa on, että laitoksen toiminnan kannalta keskeisen automaatiojärjestelmän suunnitelmat ovat yhä kesken ja testaamatta. Vasta, kun tämä on tehty, voidaan automaatiolaitteet edes asentaa voimalaan.

Tavalliselle tossunkuluttajalle tulee väkisinkin mieleen, miksi työt ovat kestäneet näin kauan? Miksi instrumentaation ja kontrollijärjestelmien valmiiksi saattaminen on näin työlästä? Miten yhteistyö sujuu Siemensin, Arevan ja TVO:n välillä, kun varsinaista luovutuspäätöksestä ryhdytään sopimaan? Siemens nimittäin vastaa voimalan turbiineista. Millaisia turvallisuusriskejä sähköjärjestelmään siirtyminen sisältää? Miksi töitä vähennetään juuri nyt, kun 85 % voimalasta on valmiina? Miksi töitä siirretään paikallisille alihankkijoille juuri nyt, vaikka muulta Suomesta osaamista olisi löytynyt paremmin?

Lopuksi, Suomeen suunnitellaan jo uutta ydinvoimalaa Venäjältä. Kannattaisiko katsoa ensin, miten tämä Ranskan lahja Suomelle onnistuu. Varmaa kuitenkin on, että työnjohto ei ole ollut kyvykästä ja alihankkijoilla teetetty työ ei kaikin puolin ole vastannut odotuksia. Uskomaton voimala sähläys jää
kaivertamaan pitkäksi aikaa takaraivoon.

Juhani Melanen

Yksi 1900-luvun merkittävimmistä teologeista oli saksalainen Paul Tillich, joka joutui pakenemaan Hitleriä Saksasta Yhdysvaltoihin. Tillich oli sitä mieltä, että tyypilliseltä modernilta ihmiseltä on kadonnut elämästä yksi merkittävä ulottuvuus, nimittäin uskonnollinen ulottuvuus. Moderni ihminen ei enää hahmota elämän syvyysulottuvuutta, vaan häntä kiinnostaa vain se, mitä hän aistiensa kautta havaitsee ympärillään.

Tiede ja tekniikka ovat vapauttaneet ihmisen taikauskosta, mutta samalla tieteen ja tekniikan ylivalta on tehnyt ihmisestä itsestään esineen. Hän ei enää hahmota itseään arvokkaana Jumalan kuvana, koska Luoja ei ole hänelle elämän lahjoittaja eikä koko elämän perusta. Modernille ihmiselle Jumala on vain yksi ”olio” muiden joukossa ja kun ihminen ei voi tehdä tuosta oliosta havaintoja arkitodellisuudessaan eikä luonnontieteellisten tutkimusmenetelmienkään avulla, hän päättelee, ettei Jumalaa ole olemassa.

Tillichin mielestä moderni ihminen ei enää esitä kysymyksiä: Miksi olen olemassa? Miksi yleensä on olemassa jotakin? Mikä on kaiken olemisen perusta, mikä on sen merkitys? Mikä on minun olemiseni merkitys? Näihin kysymyksiin antaa vastauksia uskonto, joka ei modernia ihmistä kiinnosta. Hänelle riittää näkyvä todellisuus, josta hän etsii elämäänsä merkityksen. Tämä on Tillichin mukaan kuva modernista ihmisestä, joka ei enää tiedä, että hänkin on Jumalan kädessä, sillä Jumala ei koskaan laske ihmistä kädestään.

Tillich kuitenkin uskoo, että Jumala voi edelleen tehdä itsensä todelliseksi modernillekin ihmiselle. Usko tulee kuulemisesta, nimittäin Jumalan sanan kuulemisesta. Jumala kohtaa meidät Raamatun sanassa. Kristus tulee luoksemme ehtoollisessa. Messussa olemme tekemisissä elämän syvyysulottuvuuden kanssa. Kenenkään ei tarvitse sulkea itseään tuon yhteyden ulkopuolelle. Sinäkin olet lämpimästi tervetullut kirkkoon yhteiseen messuun!

Timo Pokki

Maailma ei ole reilu. Meitä ihmisiä voidaan jaotella monella tavalla niin eläkeläisiin, aktiiviväestöön kuin nuorisoonkin, mutta oikeampi jaottelu saattaisi olla pärjääjät ja luuserit.

Nuorisolla ei tänään tunnu menevän kovin hyvin. Nuorisotyöttömyys on nousussa ja akateeminen loppututkinto ei enää takaa varmaa työpaikkaa, vaan edessä saattaa olla putoaminen prekariaatiin ja vuosien vuokratyöläismarkkinoille. Monet asuvat vanhempiensa asunnoissa vuosia, koska asunnottomuus on myös lisääntynyt. Poliitikoilla on nyt edessään suuria haasteita, eikä vähin ole nuorison tulevaisuudesta huolehtiminen ja edes jonkinlaisten visioiden tarjoaminen tulevaisuuden veronmaksajille.

Nuorten maksuhäiriöt lisääntyvät ja pakottavat päättäjät tekemään ratkaisuja, jotka ovat kipeitä, mutta pakollisia. Nuorisotakuu on hyvä järjestelmä,mutta se täytyy saada toimimaan yrittäjien kanssa yhteistyössä, eikä lyömällä päätä Karjalan mäntyyn.

Pahinta on, että luokkakierto ei toimi. Oma asunto jakaa nuoret välittömästi kahden kerroksen väkeen. Nuorten äänestysaktiivisuutta pyritään kohottamaan kaikenlaisilla kepulikonsteilla, kuten sähköisen äänestämisen mahdollistavalla lailla. Nuorisomme on niin valistunutta ja fiksua, että he kyllä osaavat äänestää, jos haluavat yhtä hyvin kopissa ja netissäkin, mutta kyse on ihan muusta. Nuoret kokevat ihan oikein, että politiikka näyttäytyy
heille usein keski-ikäisten setien saavutettujen etujen turvaamisena.

Juhlapuheissa ei tule ilmi, että työnantaja pyrkii aina minimoimaan kulunsa ja haluaa teetättää yhä useammin työnsä vuokrafirmoilla mahdollisimman kustannustehokkaasti. Kansanedustajien keski-ikä on 51 vuotta, kun se suuren murroksen vuosian 1970-luvulla oli 43 vuotta. Me silloiset nuoret nousimme ”barrikaadeille” ja hamusimme valtaa niin aidosti, että eduskunnassa istuu vieläkin koskaan ”oikeita töitä” tekemättömiä poliittisia eläimiä, kuten Väyrynen, Tuomioja ja Kanerva.

Missä ovat nuorten liikkuvat äänestyspaikat lukoissa ja ammattioppilaitoksissa? Vanhainkoteihin niitä puuhataan kovalla touhulla, koska dementoituneita vanhuksia on helpompi manipuloida kuin tietokonepelejä pelaavia nuoria. Nuorille on luotava sellaisia uskottavia visioita ettei käy kuten kansakoulun puurotarinassa, jossa pojanpoika veisteli isälle puista kulhoa tulevaisuutta silmällä pitäen.

Jussi Melanen

Näin veisataan tutussa lastenvirressä. Taimius alkaa kasteessa. Siinä kirkon opetuksen mukaan Jumala solmii liiton kastetun kanssa ja kastettu saa osallisuuden Jeesuksen tuomaan pelastukseen Kaste antaa myös Pyhän Hengen lahja. Pyhän Hengen tehtävä on muistuttaa kasteesta ja ohjata Jeesuksen Kristuksen luo.Kaste on Uuden liiton uudestisyntymisen pesu. Kastettu on osallinen Jeesuksen veressä solmitusta uudesta rauhanliitosta Jumalan kanssa. Iästä tai kypsyysasteesta riippumatta.

Kaste on siis paljon enemmän kuin rituaali tai tapakristillisyyden ilmentymä ( mitä se tietysti myös on ).
Jeesuksen oma kaste oli siirtymä kärsimystien kulkemiseen. Jeesuksen julkinen toiminta huipentui hänen tehtäväänsä kuolla ihmiskunnan puolesta. Sikisi Johannes Kastaja huudahtaa: ” Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin! ” Jeesus astui osaansa kasteen kautta.

Kristitty on astunut omaan osaansa kasteen kautta, vaikkakin tuo osa on osallisuus pelastuksen lahjasta Jeesuksessa Kristuksessa. Häneen katsomalla voimme tulla vakuuttuneiksi Jumalan hyvyydestä ja armahtavaisuudesta.Uhrikaritsan tehtävä oli kantaa sijaiskärsimyksenä toisen synti, kärsiä ja kuolla toisen puolesta. Siinä tehtäväkuvaus, tulkinta ja hyöty.

Mitä tahansa tässä elämässä tapahtuu, mihin tahansa elämän polku johtaa, kastettua kantavat vahvemmat kädet. Ja nuo vahvemmat kädet vievät eteenpäin Taivaan kotia kohti. Taimen kutsumus on vahvistua, kasvaa ja tuottaa hedelmää. Jeesuksen Kristuksen lähellä tuo kaikki on mahdollista. Nyt kasvamaan, sillä lumi ei ole vielä peittänyt kasvun mahdollisuutta.

Esa Kekki