Katselin kerran ikkunasta talven ensimmäistä, rauhallista, lumisadetta. Lumihiutaleet putosivat hiljalleen mustalle asfaltille, katujen varsille istutettujen puiden lehdettömille oksille sekä sinne tänne kiirehtivien autojen katoille ja ihmisten olkapäille. Äiti veti perässään pientä poikaa, joka kieli ulkona pyydysti suuria valkeita hiutaleita suuhunsa.

Äidillä taisi olla kiire, mutta se ei näyttänyt poikaa häiritsevän. Hän iloitsi jokaisesta kiinni saamastaan hiutaleesta ja laahusti hitain askelin eteenpäin, pyrähdellen välillä jonkin erityisesti houkuttelevan saaliin perään.

Pienen lapsen elämässä vanhempien tehtävänä on toimia paimenena. Joskus voi vastaan tulla muitakin, jotka hetkeksi täyttävät paimenen paikan. Löytyy ihmisiä, jotka osaavat ohjata vähän matkaa eteenpäin. Jeesus vertaa itseään hyvään paimeneen. Hän tuntee lampaat ja he tuntevat hänet. Kun kaipaamme johdatusta elämässämme, tarvitsemme paimenta, joka tietää millaisiksi ja mitä varten meidät on luotu.

Kerran koittaa se päivä, jolloin Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa. Hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle ja kaikki kansat kootaan hänen eteensä. Silloin kysytään, oletko sinä luottanut elämäsi hyvän paimenen johdettavaksi.

Havahduin ajatuksistani kadulta kuuluvaan roska-auton ryminään. Äitiä ja poikaa ei enää näkynyt. Hymyilin nurkan taakse hävinneen lapsen kyvylle iloita pienistä asioista, elää hetkessä, olla murehtimatta kiireestä, luottaa äidin talutukseen.

Mira Vorne
Seurakuntapastori