Minulla on lämpöisiä muistoja itsenäisyyspäivästä, tärkeästä juhlapäivästä lapsuudenkodissani. Vanhempani olivat innokkaita kuoroihmisiä, ja aina itsenäisyyspäivän iltana he olivat järjestämässä tunnelmallista Musiikkia isänmaalle -tapahtumaa Oriveden musiikkiyhdistyksen kanssa. Ensimmäinen ”julkinen esiintymisenikin” taisi tapahtua juuri itsenäisyyspäivänä Oriveden kirkossa. Muistan vieläkin ne jännityksen ja juhlallisuuden tunteet, joita koin 8-vuotiaana pikkutyttönä laulaessani ison kirkon mahtavalla parvella ”Mun isäin oli sotamies” äidin säestäessä uruilla. Oli paljon kynttilöitä, kuorolaulua, kiitollista juhlamieltä.

Mutta mitä tänään ajattelen isänmaasta ja isänmaallisuudesta? Ainakin näistä teemoista käydään kiihkeää väittelyä, sen huomasin luettuani aiheeseen liittyviä blogikeskusteluja. Niiden kirjoittajien mielestä joku on väärällä tavalla omimassa isänmaallisuuden ja sen symbolit kokonaan itselleen. Toisten mielestä isänmaallisuus on Suomesta kuollut, olemme vain riitainen, syrjäinen ja nyt uusienkin uhkien alainen paikka Euroopan äärireunalla.

Itse yhdyn niihin mielipiteisiin, joiden mukaan on edelleen olemassa vahvaa tervettä suomalaista isänmaallisuutta. Se on sitä, että iloitsemme ja olemme ylpeitä omasta kulttuuristamme. Tunnemme merkittävimmät kirjailijamme, taiteilijamme ja muut olennaiset historiamme vaikuttajat. Tunnemme historiamme ja myönnämme myös puutteemme. Pidämme yllä perinteitä ja luomme arvojemme pohjalta tulevaisuutta, mutta suvaitsevaisesti ja avarakatseisesti. Isänmaallisuus on myös iloitsemista siitä, että meillä on aina ollut vapautta – vaikkapa metsissä vaeltamiseen, oman ladun aukaisemiseen järven jäälle! Tunnetta siitä, että jokaista askeltaan ei tarvitse varoa tai pyytää anteeksi. Suomalaisuuteen kuuluu myös luterilainen usko ja kirkko. Niiden puoleen on käännytty ja käännytään erityisesti kriisien aikana. ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan…” eli näinhän vanhemmalle polvelle tuttu virsi asiaa sanoittaa.

Ensi sunnuntaina itsenäisyyspäivänä ja uuden kirkkovuoden toisena adventtisunnuntaina saamme sytytellä kahdenlaisia kynttilöitä. Ensinnäkin sytytämme toisen adventtikynttilän tuomaan kirkasta ja meitä parantavaa Kristus-valoa maailman pimeyteen ja omaan jouluun valmistautumiseemme. Ja sen toisen kynttilän, sen sinivalkoisen itsenäisyyspäiväkynttilän ajattelen meidän sytyttävän kiitokseksi Jumalalle omasta kotimaastamme ja kaikista sen hienoista ominaisuuksista ja mahdollisuuksista nykypäivänäkin.

Toivon, että sytytämme sen myös muistaen niitä ihmisiä ja sukupolvia, jotka antoivat valtavia uhrauksia – oman elämänsä, terveytensä, työpanoksensa – turvatakseen meille tuleville suomalaisille isänmaan vapauden ja itsenäisyyden. Sen muistaminen ei ole mitään pölyistä historiahavinaa vaan hurjan tärkeää oman menneisyyden kunnioittamista. Se on vielä tänäänkin yhteisen identiteetin ja tulevaisuuden rakentamista.

Pastori Kati Saukkonen