Joka on ottanut tavoitteekseen juosta Marathonin, käy varmaankin lenkillä. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva kertailee oppimaansa. Joka haluaa ostaa asunnon, on alkanut säästää pesämunaa, jotta sitten kun sopiva asunto tulee kohdalle, sen hankinta olisi mahdollista. Ja joka tahtoo pudottaa painoaan, katsoo mitä pistää suuhunsa. Ja niin edelleen. Tavoitteet antavat suuntaa elämälle. Niitä kohti pyrkiessämme teemme asioita, jotka auttavat tavoitteemme saavuttamisessa. Motivaatio, halu jonkin saavuttamiseksi näkyy arkipäivän valinnoissa. Uskon, että meillä jokaisella on tavoitteita ja unelmia. Jotkut tavoitteet ovat pieniä, toiset taas suurempia. Yhtä kaikki, ne motivoivat meitä ja saavat meidät liikkeelle.

Kristityn tavoite ja päämäärä on taivas ja ikuinen elämä tämän elämän jälkeen. Miten tämä päämäärä ohjaa elämäämme? Joidenkin mielestä ei mitenkään, toisten mielestä taas passivoiden. Mutta uskovatko tällaisten väitteiden esittäjät itsekään sanomaansa? Apostoli Paavali sanoo: ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi…” Päämäärä antaa elämälle oikean suunnan ja halun kulkea sitä kohti. Mutta silloin se merkitsee kulkemista kohti Jeesusta Kristusta, tulemista hänen lähelleen. Se merkitsee suostumista hänen seuraamiseensa uskossa, rakkaudessa, palvelussa jopa häpeässä ja kärsimyksissä.

Opetuslapsillakin oli päämäärä välillä hieman kadoksissa, ihmisiä kun olivat. Niinpä Tuomas sanoi Jeesukselle ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Uskon yksinkertaisuus on sitä, että meidän ei tarvitse rakentaa itse tietä taivaaseen, vaan saamme kulkea sitä tietä, joka on jo tehty. Saamme turvautua Jeesukseen Vapahtajaamme, joka on sovittanut syntimme ja voittanut kuoleman vallan.

Heikki Pelkonen

Seuraavaa pyhää kutsutaan kutsutaan Hyvän paimenen sunnuntaiksi. Evankeliumitekstit kertovat, miten Jeesus on laumansa ylin paimen, joka pitää huolta lampaistaan. Ehkä sinullekin tulee maalaus tai lasten kirjan kuvitus mieleen, jossa Jeesus vaeltaa keppi kädessä lampaidensa keskellä kantaen yhtä pientä karitsaa sylissään? Tällaisessa kuvassa Jeesus on huolehtiva, lämmin ja vahva. Jos olisin yksi kuvan lampaista, Jeesusta olisi turvallinen seurata. Hän veisi sinne missä olisi parhaat laitumet, Häneen voisi luottaa. Hän pitää pedot loitolla.

Saatamme ajatella, että kuva Jeesuksesta paimenena on lapsenomainen, mutta eikö meistä jokainen kaipaa elämäänsä ohjaajaa? Elämä on usein rikkinäistä, löytyy vaaroja ja yllätyksiä. Jeesus kuitenkin lupaa ruokkia nälkäiset, juottaa janoiset ja hoitaa haavat. Se lupaus koskettaa.

Jeesuksen laumassa kukaan ei ole vain yksi osa määkivää laumaa, vaan Hänen laumassaan jokainen on yksilö. Jokainen tunnetaan omalla nimellään. Jokaisen elämänhistoria tiedetään, kaikki kaipaus, suru ja ilo. Sunnuntain evankeliumitekstin sanoin: Hän on tullut antamaan sinullekin elämän, yltäkylläisen elämän. Lähdetään laitumille!

Siunattua kevättä,

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori

Olipa kiva nähdä vanhaa ystävää. Viime tapaamisesta oli vierähtänyt jo pari vuotta. Nyt koko ystävän perhe oli pakkautunut autoon ja ajanut satoja kilometrejä tullakseen juuri meitä tapaamaan. Kun avasin oven, ilman täytti iloisten tervehdysten huudahdukset, halauksia, naurua, ja lasten kasvun päivittelyä. Puheesta ei sinä päivänä meinannut tulla loppua ja erosimme luvaten tapaavamme taas pian. Kun ovi sulkeutui heidän perässään, mielen täytti haikeus. Hyviä ystäviä ei ole koskaan liikaa.

Kun opetuslapset kohtasivat rakkaan ystävänsä, Jeesuksen, Jerusalemissa koettujen pääsiäistapahtumien jälkeen, ensireaktio oli suunnaton säikähdys. He olivat luulleet menettäneensä mestarinsa lopullisesti. Vierailullaan Jeesus vakuutti epäilevät seuraajansa ylösnousemuksestaan ja ilo palasi heidän elämäänsä. Loppu onkin historiaa, kristittyjen edelleen jatkuvaa historiaa. Tuo vierailu sai opetuslapset henkeäänkin uhaten lähtemään matkaan, viemään ilosanomaa myös muille. Tietäen, että he eivät olleet koskaan yksin. Herra oli heidän kanssaan joka askeleella, ystävä oli lähellä.

Mira Vorne
seurakuntapastori

Viikossa ehtii tapahtua paljon.
Palmusunnuntaina riemuitsevat kansanjoukot tervehtivät Jeesusta. Messias, luvattu Vapahtaja, on matkalla pääsiäisen viettoon Jerusalemiin. Ajat ovat muuttumassa. Kaupungissa on väkeä kuin pipoa, olisi oivallinen tilaisuus julistaa uusi uskonnollinen ohjelma. Kuka tietää, ehkä ilmassa on suurvaltapoliittinen muutos – ulos roomalainen pakkovalta, tilalle vapaus ja itsenäisyys. Katujen varsilla palmunlehtiä heiluttavat ihmiset eivät ole vain pöhköinä fanittamassa: he aistivat olevansa murroskohdassa ja tapahtumilla on suora vaikutus heidän elämäänsä. On kiehtovaa saada olla keskipisteessä.

Koko viikon väki seuraa Jeesuksen tekemisiä silmä kovana. Koska alkaa tapahtua? Miten kaupungin uskonnolliset silmäätekevät ja hallintomiehet reagoivat Jeesuksen läsnäoloon? Mitähän tässä käy? Jännäksi menee.
Jeesus vetäytyy lähimpiensä kanssa syömään. Sitten on aika valmistautua juhlan alkamiseen hiljentymällä ja rukoilemalla. Juhlat eivät ehdi kunnolla edes alkaa kun jo tapahtuu oikeusmurha ja verilöyly. Aasinkarvan haju ei ole ehtinyt kunnolla haihtua Jeesuksen vaatteista kun niitä jo ristin juurella jaetaan. Haudan eteen vieritetään kivi ja kun sen jyrinä lakkaa, jäljelle jää tyrmistynyt hiljaisuus. Anteeksi mutta mitä juuri tapahtui?
Samaa kysymystä toistellaan kun ylösnousemuksen aamu valkenee.

Koristeltu pajunoksa maljakossa kertoo meille siitä, että Jumala on pitänyt lupauksensa ja lähettänyt siunauksensa meille. Jeesus saapuu mukanaan sanoma: sinä olet Jumalalle rakas. Kuinka rakas? ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”, kuulet ehtoollispöydässä. Ristillä hiljaa kuoliaaksi kituva Jeesus tekee sen, mihin itse emme pysty: murtaa synnin vallan ja vapauttaa meidät kadotustuomion alta. Meillä on vapaus katua, pyytää anteeksi, saada osaksemme armahdus, aloittaa alusta. Elämän matka ei ole vain vaellus pimeässä laaksossa vaan se on polku kotiin. Risti näyttää meille suunnan sinne. Ylösnousemuksen aamunkajo valaisee meidän tiemme kohti iankaikkista elämää ja rakkaittemme jälleennäkemistä.

Viikossa ehtii tapahtua paljon.
Levollista pääsiäisenaikaa!

Anu Toivonen