Sunnuntaina 12. päivä juhlitaan taas äitiä. Mietin siinä rinnalla Raamatun äitejä. Hurjia ovat jutut, ei leiju suloinen vauvapöly useinkaan niiden kertomusten yllä.
Jeesuksesta on ollut melkoisesti huolta hänen äidilleen Marialle. Neitseelliseen sikiämiseen vielä voi suhtautua suurpiirteisesti, enkelin voi pistää matkoihinsa toteamalla, että ”minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle niin kuin sanoit” mutta sitä mukaa kun vauva kasvaa, kaikki alkaa muuttua todeksi. Omassa mielessäni Marian virittämä kiitosvirsi on hänen äitiytensä viimeinen ilosta kevyt hetki. Sen jälkeen rypyt otsalla alkavat syventyä.
Herkkä tuokio vastasyntyneen kanssa muuttuu kyläkarnevaaliksi kun majapaikkaan alkaa lapata väkeä oven täydeltä. Viikkoa myöhemmin vanha viisas mies sanoo ääneen sen, mitä nuori äiti on osannut jo epäilläkin: kaikki ei ole ihan kuten pitää ja vaikeuksiin on syytä varautua. Varhaisteini katoaa ihmispaljouden sekaan pääsiäisjuhlamatkalla eikä ole uudesta itsenäisyydestään moksiskaan.
Eikä aikaakaan kun tie kutsuu jälleen nuorta miestä: työt saavat jäädä, kaveripiiri vaihtuu muihin kaltaisiin kiertäjiin ja kulttihahmoksihan se poika nousee, joukon johtajaksi. Sanoo vaan sieltä omiensa joukosta että nämä ovat hänen todellinen perheensä. Ettei vaan nyt joutuisi viranomaisten kanssa vastatusten. Vaan niinhän siinä käy. Pojan elämä päättyy rikollisten joukossa vieraassa kaupungissa. Herran palvelijattaren tie olikin kivun tie. Emme tiedä paraneeko äidin särkynyt sydän ylösnousemuksen pääsiäisessä. Hänen vuokseen toivon niin.
Kuolema on lähellä myös monia muita Raamatun äitejä. Eeva synnytti poikia, yhdestä tuli tappaja. Kuningas Daavidin puoliso Batseba joutui hautaamaan heidän esikoispoikansa. Saaran kohdalla liippasi läheltä: viime hetkellä hänen poikansa Iisak välttyi tulemasta isänsä Abrahamin surmaamaksi. Toivon todella, että Johannes Kastajan äiti Elisabet oli jo siirtynyt autuaitten joukkoon siihen mennessä, kun hänen poikansa lyheni päänmitalla. Betlehemin lastenmurhaa ei saata oikein ajatellakaan. Moni kantaa mukanaan myös lapsettomuuden kipua: ei ole ketään, joka kutsuisi äidiksi. Ei ole ketään, joka antaisi elämälle tarkoituksen ja turvan vanhuuden vaaroja vastaan.
Kaikkien kipujen vastapainoksi Ruutin kirja on liikuttava kertomus Noomista ja hänen miniästään Ruutista. Ruut saa avioliiton myötä muutakin kuin vain anopin: hän saa Noomista äidin, josta ei enää suostu luopumaan. Molemmat naiset jäävät leskeksi ja köyhyyden ja epävarmuuden uhallakin Ruut pitää kiinni siitä, mitä on löytänyt. Hän ei jätä naista, joka on avannut kotinsa ja sydämensä hänelle. Noomi on hänen äitinsä, biologiasta viis.
Raamatun naiset ja äidit kantavat samanlaisia iloja ja huolia kuin ketkä tahansa naiset ja äidit tänäänkin. ”Niin kuin sinä rakastat, anna minun rakastaa” on rukous, joka on sisäänkirjoitettuna näiden naisten elämässä. Se on itse asiassa sisäänkirjoitettuna kaikissa meissä. Se on rakkautta, jonka alkuperä on Jumala ja jota meidät on kutsuttu heijastamaan. Se on rakkautta, joka ei toteudu vain vanhemmuuden kautta, vaan ennen kaikkea ihmisyytemme kautta.
Juhlin sunnuntaina Noomin ja Ruutin esimerkkiä seuraten paitsi omaa äitiäni myös niitä naisia, jotka ovat ottaneet minut vastaan kuin oman tyttärensä. Joukossa on sukulaisnaisia, ystävieni äitejä ja työtovereita. Arvostan näiden naisten avaraa sydäntä ja näkemystä siitä, että sukupolvien välinen rakkaus ei ole geeneihin sidottua.
Launeen nuorten pappina juhlin sunnuntaina myös kasvatuskumppanuutta, niitä äitejä jotka ovat toivottaneet minut tervetulleeksi perheensä elämään ja siihen aikuisten joukkoon, joilla he ovat lapsensa ympäröineet. Meitä yhdistää rakkaus samaan lapseen. Kiitos luottamuksesta.
Anu Toivonen
Nuoriso- ja rippikoulutyön pastori
Launeen srk