Ensi sunnuntain nimi on Rukoussunnuntai. Silloin kirkoissa puhutaan erityisesti rukoilemisesta. Mutta joka ainoa sunnuntai kirkossa rukoillaan ja aivan jokaisena päivänä tässä maailmassa rukoillaan – ei vain rukoussunnuntaina.

Jos ihmiset ovat yhdessä, niin asiaan kuuluu jutella. Sanojen määrä vain vaihtelee. Ehkä juuri ystävystyneet tai peräti toisiinsa rakastuneet ihmiset voisivat puhua toisilleen loputtomiin. Pienet ihmiset vasta opettelevat puhumaan. Välillä täytyy puhua paljon ja selvittää asioita juurta jaksain, joskus ymmärretään toista jo puolesta sanasta. Joillakin on paha tapa harrastaa mykkäkoulua ja olla tarkoitukselle vaiti. Sanojen tärkeyden useimmat kuitenkin tunnustavat.

Ihminen tarvitsee sanoja ja ajatuksia myös suhteessaan Jumalaan. Haluan huokaista Jumalan puoleen, kertoa omista ja toisten huolista, pyytää apua ja armahdusta, tahdon kiittää. Rukous on eri tilanteissa niin kovin erilaista. Joskus keskittynyttä asioiden vuodattamista, joskus vain tuskaisia, nopeita huokauksia ylöspäin.

Jumala kuulee kaikenlaiset rukoukset. Taivaallinen Isä iloitsee siitä, että lapsi on häneen yhteydessä ja välit ovat avoimet (siitähän maanpäälliset vanhemmatkin iloitsevat). Rukous on enemmän kuin sanoja. Se on kristityn hengittämistä, yhteyden pitämistä auki. Siksi on mahdollista seurata Paavalin ehdotusta: Rukoilkaa lakkaamatta! (1. Tess. 5: 17).