Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua #metoo –kampanjan ympärillä. Siis kampanjan, joka vastustaa seksuaalista häirintää. Vuoron perään median eteen on marssitettu eri henkilöitä, niin uhreja kuin tekojen tekijöitä. Kansa on ottanut tuomarin lailla kantaa näiden ihmisten kohtaloihin ja he ovatkin joutuneet kuka enemmän ja kuka vähemmän lynkkauksen kohteeksi. Riippumatta siis siitä, onko kyseessä uhri vai tekijä.

Tämänkaltainen arvostelu tuntuu olevan aikamme viihdettä: ensin meillä on jonkinlainen mielipide käsiteltävästä asiasta, sitten katsomme tv:stä, missä on ihmisen heikkokohta ajattelussa tai teoissa, ja lopuksi iskimme varmasti ja kovaa tuohon heikkoon kohtaan. Ikään kuin ensin naulitsimme ajattelullamme ihmisen ristille ja lopuksi vielä varmistaisimme ihmisen tuhon tekemällä hänelle keihään kärjellä kylkeen haavan. Tuttu toimintatapa ajanlaskun alun aamusta.

Kaikki me tiedämme, että keskustelu väärinkäytöksistä on hyvää ja tärkeätä. En yritä suitsia avoimuutta. Kuitenkin meidän täytyy muistaa, että olemme paljon vartijoita toisten ihmisten kohtaloista.

Sunnuntaina Launeen kirkossa luetaan kohta, jossa Mooses sanoo kansalle:
”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää.”
(5. Moos. 30: 19)

Teemu Reinikainen