Sain niin paljon positiivista palautetta viime jutustani, jossa käsittelin pedofiliaa ja kirkon suvaitsemattomuutta, että pieni jatko lienee sallittua.
Olemme tilanteessa, jossa veroa maksavat seurakuntalaiset ja kirkonvirkoihin kouliintuneet oppineet hiipivät sakasteista ulos ja pyyhkiytyvät jäsenrekistereistä. Tämä on suoraa seurausta siitä, että evoluutio ei jätä rauhaan jumalaa, uskontoa eikä politiikkaa.
Suorademokratia toimii ja vapaamielinen uskomususkonto ja tavalliset kansalaiset vyöryvät nyt esiin kolkuttelemaan kangistuneita kirkkorituaaleja.

Vaikka kirkko on viime vuosikymmeninä modernisoinut Jumalaa, korjaillut hänen asenteitaan ja virheitään, on pako kansankirkostamme jatkunut. Kahdessa erinomaisessa kirjassa Robert Wright , The Evolutin of Good, 2009 sekä Scott Aran The Evolutinoary Landscape of Religion, 2002 tätä kehitystä kutsutaan yleisimmin Jumalan evoloitumiseksi eikä syyttä. Kirkon korjausliikkeet eivät tavoita kriittisiä tunneihmisiä. Tavalliset ihmiset ovat alkaneet ajatella epätavallisesti eivätkä enää alistu voimattomuuteensa ja tyydy siihen. Demokratian voima potkii diktaattoreita Arabiassa. Uusi epätavallinen ihminen eriytyy massaeläjästä ja massaäänestäjästä samalla, kun skeptikkojen määrä lisääntyy.

Rehellisesti sanottuna, minulla on uskontokaipuu, kuten varmasti useimmilla ihmisillä. Mutta kriittisenä tunneihmisenä luotan yhä enemmän evankelisluterilaisesta kirkkokaavasta riippumattomaan henkilökohtaiseen ja epädogmaattiseen uskontokokemukseen. Olemme uudessa tilanteessa kirkon sisällä. Uskontotunteesta kiinnipitävien määrä kasvaa ja kirkko- ja dogmirituaaleista kiinnipitävät ovat puolustuskannalla. Uskonto rajataan yhä enemmän yksityisasiaksi. Kasvava itsetietoisuus on tehnyt tavallisesta kiltistä seurakuntalaisesta itsevarman, jopa kriittisen. Lakkamaattoman tietoryöpytysten paineessa suomalainen on huomannut, että yksitulkinnaista totuutta on vaikea löytää, sillä useat uskon asiat ovatkin ristiriitaisia ja monimielisiä ja tulkittavissa hyvin eri tavoin. Tästä aiheutuu se, että uusi tavallisen epätavallinen ihminen luottaa nyt ennen muuta itseensä ja hänestä on tulossa uuden ihmisluokan tyyppihahmo, riippumaton ja itsenäinen uusajattelija.

Kirkon ja valtion eroa on vaadittu jo kauan, mutta miksei asia ihan oikeasti etene? Jokainen tietää, että silloin kun väestörekisteri ja hautausmaat muuttuisivat kuntien omistukseen, kirkon jäsenmäärät romahtaisivat totaalisesti. Kirkkoon kuulumisen hyödyt ovat vähentyneet. Koko ajan lisääntyneet uusajattelijat, uuskriittiset ja uuskapinalliset ihmiset ymmärtävät, että ellei kirkko kykene hyväksymään jäsenikseen kaikkia tasavertaisesti, sillä ei ole selvää funktiota suomalaisessa tulevaisuudessa.

Silti fyysikko- tähtitieteilijä Kari Enqvist kirjoittaa hienossa uudessa kirjassaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ( Wsoy 2010), mielenkiintoisesti, että ” taipumus uskonnollisuuteen ei olisi säilynyt ihmissuvussa kymmeniä vuosituhansia ellei siitä olisi jotain evoluutionaalista hyötyä ihmiskunnalle:” Mitä? Se loi yhteenkuuluvaisuutta, karkotti pahoja henkiä ja antoi yhteisölle voimia selvitä olemassaolon taistelussa ja viimein jopa mahdollisuuden kuolemattomuuteen.

Minulle ja suurimalle osalle ihmiskuntaa jää jäljelle uskontokaipuu ja me koemme uskontokokemuksemme aidoiksi. Edessä ovat kovat taistelut joustamattomia kirkon satraappeja ja dogmeja vastaan. Köyhän asemaa eivät paikkaa kirkon dogmit, vaan sosiaalipolitiikka. Toisaalta Jumalan epäonnistumisesta köyhyyden poistamisessa maapallolta ei voida syyttää poliitikkojakaan.

Jussi Melanen