Suomalaisessa terveydenhoidossa pyörii tehotonta rahaa, sillä me olemme kymmeniä vuosia jäljessä kokonaisvaltaisesta potilashoidosta. Esimerkiksi Viron tehokkaan yhden palveluluukun ja digitalisoin ansiosta potilaat hoidetaan kustannustehokkaasti ja nopeasti.

Rahaa Suomessa tuhlataan siksi, että päätöksenteko on siroteltu demokratian huumassa pieniksi palasiksi kuntiin. Hoitopäätökset pitäisi tehdä heti,nopeasti ja rohkeasti paikan päällä, sillä näin säästyisi riihikuivaa rahaa tosi paljon ja potilasasiakirjojen pyörittely lakkaisi heti. Kaikki tiedot olisi saatavilla yhdellä painalluksella, mutta teknologian ihmemassa Suomessa tämä ei vaan toimi ja viivästyy ja viivästyy; vertaa uuden ydinvoimalan valmistusaikataulua.

Suomen terveydenhoidossa ei potilas olekaan keskiössä, vaan byrokratia. Ajaudummeko pian kaaokseen? Tätä on syytä kysyä, sillä siksi monta kokkia on Suomessa terveyskeittoa hämmentämässä.

Virossa toteutettiin jo vuonna 2007 E-Tervise säätiön johdolla hieno ja toimia sähköinen potilastietojärjestelmien integraatio. Virossa oli rahaa vähän, joten uudistus täytyi tehdä nopeasti ja kekseliäästi. Uusi järjestelmä maksoi vain kymmenen miljoonaa euroa. Suomessa on kokonaan toinen tilanne. Täällä on rahaa palanut ja palaa täysin holtittomasti, ilman kontrollia.

Suomessa on arvioitu, että vastaava Kanta potilastietojärjestelmä maksaa ainakin 200 miljoonaa euroa, eikä se ole kuin arvio. Tämän kaiken lisäksi terveydenhoidon potilastietojärjestelmien uudistaminen nielee meiltä suomalaisilta lähivuosina lähes 2 miljardia euroa: Siis kaksi miljardia euroa!

Ja tämä kaikki siksi, että Suomen lainsäädäntö mahdollistaa sen, että kunnat, kuntayhtymät ja sote-piirit saavat puuhastella omien järjestelmiensä parissa ilman keskitettyä johtoa. Koska kunnissa ei ole tietojärjestelmien huippuosaamista, ne joutuvat ostamaan sitä, mitä on tarjolla ja myynnissä.

Suomessa otettiin ensimmäisenä käyttöön sähköinen henkilötietokortti, mutta Virossa se osattiin hyödyntää parhaiten. Suomalaiset eivät tehneet siitä pakollista kaikille. Miksi? Meillä Suomessakin on henkilökorteissa siru, joka mahdollistaisi sähköisen asioinnin, mutta meiltä puuttuu yhtenäinen tunnistuspalvelu. Eikö meillä kansalaisiin luotetakaan samalla tavalla kuin Virossa? Suomen Kantajärjestelmä saattaa olla jo valmistuessaan vanha, sillä tietojärjestelmien kehitys on nopeaa. Lääkäritkin on Suomessa koulutettu siten, että he ovat kaiken tiedon ja osaamisen keskiössä.

Tilanne kuitenkin muuttuu tulevaisuudessa siten, että hekin muuttuvat palvelijoiksi ja neuvojiksi. Julkisten lääkäripalveluiden taso ei ainakaan tunnu kykenevän vastaamaan haasteisiin, kysymys kuuluukin: Haluatko maksaa veroja järjestelmälle, joka ei palvele sinua?

Jussi Melanen

Sanoi Jeesus. Ja tarkoitti, että on tarpeen olla hänen lähellään ja kuunnella.

Vaikka olisi kädet ja pää täynnä touhua ja tekemistä, se ei riitä. On hyvä muistaa oleellinen. Vaikka Jeesuksen lähipiiri tarvitsi ruokaa, juomaa, huolenpitoa ja sisätiloja sekä lepoa, silti on kohtalokasta jättää ilman huomiota itse Jeesus. Hän ei muutu toimeentuloksi, sosiaalisuudeksi tai ruoaksi, vaan muistuttaa sitä, kuka hän on.

Silloin, kun hän on lähellä, on hyvä hetkeksi keskittyä häneen. Ole siis hetki hiljaa, äläkä täytä päätäsi tai käsiäsi ja jalkojasi ylenmääräisellä tekemisellä tai idän rosvokansan tekemisten äimistelyllä. Katso ja kuuntele Jeesusta. Ole hetki aiva hiljaa hänen jalkojensa juuressa aivan niinkuin Maria aikoinaan. Totta on, ettei ilman Marttoja ole tarjolla muuta kuin tyhjä jääkaappi, mutta sen täyttäminen onnistuu kyllä myöhemminkin. Missä ja milloin siis Jeesus on liikkeellä ja missä ja milloin kuuluu hyvä sanoma hänestä, silloin on aika kuunnella.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa tarvitsivat Lasaruksen kotia ja Martan huushollausta eikä Jeesus asettanut kahdelle naiselle arvojärjestystä. Mutta se korvaamattoman arvokas on tosiasia, että Jumalan valtakunta on läsnä ja avoinna hänessä, Jeesuksessa. On korvaamattoman tärkeää kuunnella häntä.

Esa Kekki

Valittamisesta on tullut yhteiskunnassamme tapa.Erityisesti tuo tapa lausutaan yhä useammin juuri rikkaiden suulla ja täynnä paatosta ja oikeassa olemisen ”muka” tuskaa ja huolta suomalaisesta yhteiskunnasta. Viimeksi tätä oikeutta käytti verojaan Ruotsiin pakoon muuttanut patriootti Björn Wahlroos , joka katsoi oikeudekseen haukkua suomalaisen työntekijöiden ammattiyhdistysliikkeen maan rakoon. Samalla hän sivuttaa itse mitään kipua tuntematta ne ”mukavat” rikolliset kaverinsa, jotka ovat siirtäneet laittomasti rahojaan Neitsytsaarille, Sveitsiin, Luxemburgiin ja muihin veroparatiiseihin. Nyt näille ressukoille meinataan vielä antaa oikein valtion toimesta anteeksi tämä pieni ”väärinkäsitys”, jos he itse ilmoittavat laittomat talletuksensa verottajalle. Irvokkaampaa kuvaa todellisuudesta ei voi löytää!

”Nalle”-poika uskoo sokeasti omaan liberaalikapitalistiseen näkemykseensä kuin Jumala. Hänestä on oikeudenmukaista, että muut joustavat, mutta rikkaat eivät. Kaikkien muiden
on joustettava, mutta rikkaiden varkaiden ei. Hän kylvää mediaan yksilöllisyyden sanomaa niin taitavasti, että omien aikalaistemme ihanteesta, tulee rikkaille ”rosvoparoneille” loistava hallinnanväline. Monet mediatalot ja lobbarit on ostettu ja valjastettu ruokkimaan yltiöyksilöllisyyttä niin ovelasti, että laillisesta oikeudesta järjestäytyä, täytyy pyrkiä tekemään laitonta.

Rikkaat vaativat taloustalkoissa muilta joustavuutta ja byrokratian vähentämistä, mutta itse he käyttävät kaikki nokkelat porsaanreiät keventämään omaa jo nykyiselläänkin olematonta verotustaan entisestään. He pyrkivät sellaiseen yhteiskuntaan, jossa yhteisöllisyys ja kanssaihmisten huomioiminen, joutuisi ristiriitaan omien itsekkäiden tavoitteiden kanssa ja samalla valta kanavoituisi harvoille oligarkitoimijoille.

Nuorisomme on jo suistunut ojasta allikkoon, koska yhteisiä päämääriä ei enää löydetä siksi, että taloudellisen eliitin ”hajota ja hallitse” – menetelmä on ajettu sisään salakavalasti ja taitavasti. Ylikansalliset yritykset ovat saaneet kuluttajamassoista itselleen renkejä ”brändäämällä” ja purkittamalla tuotteitaan muka yksilölliseen makuun; miljoonille kertakäyttäjille.

Tänä vuonna on keskusteltu erityisen vilkkaasti yritysten lahja- ja perintöverosta. Perheyritysten liitto väittää, että perintövero pakottaa usein perilliset myymään vanhan perheyrityksen tai vähintäänkin pienentää omistajien mahdollisuuksia investoida yrityksensä kasvuun.
Kuitenkin tosi asia on, että sukupolvenvaihdos on jo otettu huomioon nykyisessä perintöverolaissa. Yli kymmenen prosenttia yrityksestä omistava perinnönsaaja saa ison helpotuksen verotettavan perinnön laskentatapaan.
Veron määrä jää vain muutamaan prosenttiin perinnön arvosta.

Mutta mitä tämä osoittaa ja tarkoittaa? Onko niin, että yrittäjien haluttomuus maksaa edes tätä pientä osuutta, saa heidän uskonsa oman liiketoimintansa kannattavuuteen horjumaan! Silloinhan yrityksen myynti uusiin, innostuneisiin käsiin, olisi parasta, mitä yritykselle voisi tapahtua. Olisihan se tavallisesta Matti Meikäläisestäkin mukava nähdä vauraiden sukujen jälkikasvu tuottavissa töissä!

Juhani Melanen

Oli 1992 kun kuningatar Elisabeth II kuvasi joulupuheessaan mennyttä vuotta sanoilla ”annus horribilis”, kauhea vuosi. Lähetettäköön täten saarivaltioon terveiset, että sisko hyvä, ihan samat on menossa nyt täällä.

Omalle lähipiirille tämä vuosi on tarjoillut surua, kuolemaa ja elämän kriisejä, huolta, murhetta ja unettomia öitä. Vähän väliä jostain kuuluu hätähuuto kun jotain uutta, odottamatonta ja kamalaa tapahtuu. Inhimillisen kärsimyksen määrä on suurta ja suhteetonta. Ja on vasta syyskuu. Ryppy otsassa syvenee.

Taistelu käsittämätöntä pahaa vastaan tuntuu yhtä toivottomalta kuin kotipuutarhurin toimet ylitsepursuavan omenasadon edessä. Puun alla on aamulla uusia pudonneita kun vanhat on juuri korjattu pois. Sama toistuu ja toistuu. Eikö tämä lopu koskaan? Katse nousee korkeuksiin: ei enää. Samalla elää aavistus: tämä ei ollut vielä tässä. Mitähän vielä? Omat voimat tuntuvat rajallisilta ja riittämättömiltä eikä mikään tunnu olevan omissa käsissä.

Tähän syksyyn ei nyt lähdetä hyvin levänneenä, täynnä virtaa ja uusia ideoita. Tähän syksyyn lähdetään aika pienesti, ottamalla voimaa muista ihmisistä, kuuntelemalla sitä viisautta, jonka toisilta saa. Kolme esimerkkiä:

Rippikoululainen kertoi rukoilevansa. ”En tiedä miksi, koska tuntuu, ettei mikään kuitenkaan muutu. Mutta silti mä rukoilen.” Rukous joka ei tunnu tulevan kuulluksi, ei ole yhdentekevä eikä rukoilija tee turhaa työtä. Rukous pitää yllä tärkeintä: toivoa. Siinä lepää vastaus.

Itsemurhan tehneen pojan isä kertoi tv-dokumentissa omasta toipumisestaan: ”On sillä elämällä vaan sellainen voima että se vaatii jatkamaan eteenpäin, päivä kerrallaan.” Joskus selviää seuraavaan päivään, koska on pakko. Koska työ, koska lapset, koska roskien vieminen. Seuraavana päivänä on ihan pikkiriikkisen verran helpompaa. Vaativatkin suoritukset on mahdollista saada hanskaan kun toistoja on riittävästi. Tässä tapauksessa toistoja tehdään siihen saakka kunnes värit ja valot taas palaavat maailmaan.

Äitini muistutti pitkistä linjoista, omaan tapaansa. Kielsin häntä halaamasta, koska olin juuri tullut lenkiltä ja olin hiestä uittomärkä. Äiti sanoi ettei piittaa siitä vähääkään, kertoi halineensa minua muinoin pahemmissakin marinadeissa kuorrutettuna. Niinpä niin. Emme ole maailmassa yksin. Sukulaisten ja ystävien joukko on kulkenut rinnalla kuka minkäkin aikaa, jotkut koko elämän. He ovat Jumalan lahja. He ovat kantaneet menneisyyttämme ja he kantavat tulevaisuuttamme, silloinkin kun olemme siinä kuosissa, että ei paljon parane vieraille esitellä.

Jumalan lupaus on tämä (Jes. 46:4): ”Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” Meillä mennään nyt tällä.

Anu Toivonen

Lapsenlapsiemme tärkein tulevaisuuden huoli on yksinkertaisesti kysymys siitä; kestääkö maapallomme jatkuvan kasvun ja lisääntyvän väestömäärän. Jokaisen normaalin ihmisen täytyy käsittää, että ellei liikakansoitusta kyetä ratkaisemaan pitkällä tähtäimellä ihmiskunnalla ei ole toivoa. Tarvitsemme koko ajan lisää maata ruokkiaksemme lisääntyvän ihmiskunnan. Siksi maailman metsät Amazonilla, Sumatralla sekä muualla hakataan talousmetsiksi lisääntyvän väestön ruoan tarpeen tyydyttämiseksi. Samoin maailman meret kalastetaan suunnattomilla ajoverkoilla pian tyhjiksi ellei ryöstökalastusta kielletä YK:n yhteisillä päätöksillä.

Ekosofian perusajatusten mukaan me säädämme elossaoloamme. Vaikka joka päivä maapallolla kuolee kymmeniä lajeja sukupuuttoon, täytyy yrittää toimia niin, että vääjäämättä edessä oleva loppumme ainakin viivästyy. Allekirjoitan tämän. Maailmalla on olemassa useita tilastoja ja laskelmia siitä, kuinka paljon ihmisiä kykenemme tällä Telluksellamme elättämään. Arviot ovat 30-50 miljardin välillä. Koko ekosofian ajatus perustuu siihen, että luonnonsuojelu on mielekästä, koska sen avulla kyetään hidastamaan ihmiskunnan loppua ainakin hivenen.

Kuvitelkaa katolisen kirkon ja meidän vanhoillislestadiolaistemme ajattelumaailmaa:” Menkää ja täyttäkää maa.” periaatetta. Jokainen itsenäinen ajattelija niin suomalainen kuin brasilialainenkin joutuu vastaamaan kysymykseen: ” Mikä on elämän arvo ja tarkoitus?” Minulle se ei ole pelkästään kulttuuriperintömme siirtäminen lapasen lapsillemme, vaan koko elämän kehä. Siihen kuuluvat ihmiset, kasvit, eläimet, sienet ja yksisoluiset. Se on mielestäni absoluuttinen arvovalinta, joka on enemmän kuin lajien ja elämänmuotojen kokoelma. Voisiin väittää sitä omaksi uskonnolliseksi kokemuksekseni.

Tiedän erittäin hyvin, että ihminen on yksi laji muiden joukossa, mutta sillä on erityisasemansa vuoksi täysin erilainen asema
maapalollamme. Ihminen nimittäin kykenee valitsemaan ja tarkastelemaansa kohtaloaan varsin hyvin ja tekemään ajatuksistaan johtopäätöksiä sekä myös muuttamaan niitä. Kirkon väite, että maapallomme elämän kehä on Jumalan lahja, on liian yksinkertainen. Jo omassa Linnunradasamme on tuhansia ekoplaneettoja, joilla voi olla elämää siten kuin, me sen käsitämme. Meidän on hyväksyttävä, halusimme tai emme, että rajaton kehitys rajallisessa tilassa on mahdotonta. Silti kehitys, edistys ja muutos eivät ole minulle kirosanoja, mutta tajuan myös hyvin, että pitkässä juoksussa eli kymmenentuhannen vuoden kulutta tätä ei muista kukaan.

Juhani Melanen

14.9. vietetään lähimmäisen päivää tai lähimmäisen sunnuntaita. Mitä varten? Eikö jokaisen päivän pitäisi olla sellainen, jolloin me huomaamme ja huomioimme lähimmäistämme? Mutta näin ei varmaankaan käy, ja siksi me tarvitsemme muistutusta lähimmäisyydestä.

Toisinaan lähimmäisen etu ja oma etu asetetaan vastakkain. Mutta liian harvoin on esillä se, että lähimmäisen etua puolustaessamme tai etsiessämme myös tse olemme voittajia. Voittamassa olemme ainakin silloin kun lähimäisyys ja yhteisöllisyys lisääntyy. Tai kun turvallisuus ja huolenpito kasvavat. Eikä se aina ole itseltä pois, mitä läheisemme saa. Vaikka joskus siltä tuntuu, kun huomaa, miten vaikeaa meidän on iloita toistemme onnesta ja menestyksestä.

Vuorisaarnassa Jeesus kehottaa rakastamaan kaikkia. Ei vain meille rakkaita ihmisiä, vaan myös niitä, joiden kanssa on vaikea tulla toimeen, jopa vihamiehiä. Millä Jeesus perustelee ajatustaan? Hän viittaa Jumalan rakkauteen. Jumalakaan ei erottele ihmisiä. Hänellä ei ole lellilapsia. Ei hän tee hyvää vain niille, jotka hänelle ovat hyviä.
Se onkin vaikea läksy – rakastaa ehdoitta. Mutta todellinen rakkaus ei laskelmoi, ei odota vastalahjaa, sillä silloinhan kyse ei ole rakkaudesta. Ja kuitenkin vain tällainen rakkaus on uutta luovaa ja parantavaa. Tällaista rakkautta me kaipaamme. Ja tätä jumalallista rakkautta jakamaan meidät on kutsuttu.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Voisiko kysymykseen vastata lyhyesti lauseella? Lahden koulurakennusten urakkojen verinen  kilpailuttaminen sekä osaamattomien teknisten lahtelaistarkastajien täysin olematon valvonnan puuttuminen ja raportointi.

Tietoja lahtelaisrakentajilla olisi ollut, jos he olisivat viitsineet vain tutustua riittävästi jo olemassa oleviin tietoihin homevaurioisista rakennuksista edes hiukan. Tehtiinkö näin? ” Kansanmieskin” tietää, että 1970-luvulla suomalaisarkkitehdit ihastuivat etelän tasakattoihin ja lukuisat koulut myös tehtiin tällä kaavalla, Lahdessa esimerkiksi Liipola.

Nyt haitalliset mikrobit pääsevät rakennuksissa mylläämään mielin määrin, mutta silloin, kuten nytkin oli kiire saada urakka valmistumaan ajoissa, etteivät sakot alkaisi juosta rakennuttajalle. Silloin oli niin paljon rakennettavaa, että jokaiselle urakoitsijalle riitti namuja. Nyt on toisin.
Kilpailuttaako Lahti liian verisesti yrittäjiä, jotka joutuvat ottamaan huonossa taloudellisessa tilanteessa vastaan sellaisiakin töitä vastaan, että debet puolelle ei jää mitään? Joutuuko yrittäjä sitten keräämään tämän miinusmerkkisen urakkatarjouksen takasin korjausrakentamisella?
Paljonko nämä todelliset taulukkohinnat tuottavat takautuvasti rahaa rakennusyrittäjälle? Tietävätkö poliittiset päättäjämme tarkalleen, kuinka paljon rahalaariin kykenee jo tavaksi muodostuneella korjausrakentamisella haalimaan ? Onko tämä on Lahdessa enemmän sääntö kuin poikkeus?

Lahti joutuu noudattamaan poikkeuksetta EU:n kilpailusääntöjä, jolloin sen on valittava, ilman erillistä syytä aina halvin tarjous. Myös rakennusurakoitsijat tietävät tämän, mistä syystä alkaa kustannuslaskelmien teko ehdottomilla minimihinnoilla. Lahtelaisten ”insinöörien” (lue tarkastajien) on tajuttava tämä polkuhinta dumppaus, mutta hyväksyväkö he sen hiljaisesti? Tietävätkö he, että tarjoushinnat eivät perustu todellisiin rakennuskustannuksiin ? Voidaanko
olettaa, että he tietävät myös sen, että rakennuksen valmistumisen jälkeen aliurakoitsijoille tarjoutuu aina korjausrakentamista juuri valmistuneessa rakennuksessa? Mikäli tämä pystyttäisiin näyttämään Lahdessa toteen, kuten Helsingissä. Pohjalta saattaisi löytyä samanlaisia korruptuneita virkamiehiä ja välistävetäjiä. Missä oleilee se niin sanottu Lahden tarkastustoimi?

Eikö näihin epäilyihin pitäisi etsiä vastauksia juuri omasta takaa eikä vasta tutkivan median puututtua asiaan. Itse aion pyytää nähtäväkseni ne paperit, jotka lain mukaan ovat julkisia kaupungin asiakirjoja. Epäilyksen varjo on ainakin laskeutunut koulurakennuksista vastaavien ylle!

Juhani Melanen

Kyllä on ihmisen elämä monimutkaista. Välillä puhumme liikaa, lörpötämme, hössäämme tai sekaannumme vääriin asioihin – ainakin minä teen näin. Juoruilemme ja täytämme kiusallisen hetken jonninjoutavalla puheella. Sitten taas tulee hetki, jolloin ehdottomasti tarvittaisiin sanoja: asioiden avointa selvittämistä, perinpohjaista keskustelua, rakkaudellisia sanoja. Mutta silloin puhetta ei välttämättä synnykään, sanat takertuvat kurkkuun.

Tänä sunnuntaina kirkoissa on aiheena meidän ihmisten puheet ja sanat. Jeesus sai mykät puhumaan ja kiittämään Jumalaa. Hän muistutti, kuinka tärkeitä sanat ovat. Vielä tärkeämpää on sanojen takana oleva todellisuus, sydämen tila. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” (Matt. 12:34) Jos haluamme sanoillamme rohkaista, kiittää ja lohduttaa, niin kömpelötkin lauseet menevät perille. Jos sydän on täynnä katkeruutta, itsekkyyttä ja pahuutta, on vaikea puristaa suusta ulos aitoja hyviä sanoja.

On hienoa, että meille on annettu myös tämä sana: ”anteeksi”. Anteeksipyytäminen antaa mahdollisuuden päästä eroon syyllisyydestä ja väärien sanojen, tekojen ja ajatusten taakasta. Saamme pyytää anteeksi Jumalalta ja ihmisiltä. Se avaa mahdollisuuden uuteen alkuun.

Eikä yhtään hullumpi ole myöskään sana ”Kiitos!”. Sitäkin kannattaisi käyttää ahkerasti. Kiittäjän oma mieli muuttuu valoisammaksi. Silloin huomaa myös Jumalan teot. Kiittämällä ja anteeksi pyytämällä syntyy paljon hyvää tähän maailmaan.

Riitta Särkiö