Koronasta on puhuttu globaalina terveys- ja talouskriisinä, mutta tässä pandemiassa kyse on mitä suuremmassa määrin myös sosiaalisesta kriisistä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koronaviruksen leviäminen on nostanut pintaan maata jakavan eriarvoisuuden. Siellä kehotus pysyä poissa töistä flunssaoireiden ilmaannuttua on neuvo, jota isolla osalla varsinkaan värillisestä väestöstä ei ole varaa noudattaa. Heillä palkallisia sairaslomapäiviä on vain vähän tai niitä ei ole ollenkaan, jolloin poissaoloajan palkan menetys johtaisi väistämättä taloudelliseen ahdinkoon.
Suomessa yhteiskunnan turvaverkot kannattelevat paremmin. Silti meilläkin pandemian aiheuttama poikkeustilanne on aiheuttanut kodeissa huolta toimeentulosta, perhesuhteista ja arjessa selviytymisestä. Samalla sosiaalihuollon ja -palvelujen merkitys on tunnistettu ihmisten selviytymisen kannalta oleelliseksi.
Jo nyt on huomattu, että osa avun tarpeessa olevista on jäänyt piiloon koronasta johtuneen poikkeustilanteen takia. Perheen normaalit tukiverkostot ja sosiaaliset aktiviteetit ovat olleet poissa käytössä, jolloin elämänpiirit ovat kapeutuneet. Perheet ovat kohdanneet monenlaisia ongelmia, kuten perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa, päihde- ja mielenterveysongelmien kasautumista sekä huoltajuuskysymyksiin liittyvien pulmien kärjistymistä. Lisäksi perheet ovat tartuntariskin takia oma-aloitteisesti peruneet monia tukipalveluita. Tämä on joissakin perheissä tarkoittanut sitä, ettei apua ole haettu edes tilanteissa, joissa sitä olisi kipeästi tarvittu. Merkkejä tästä ovat esimerkiksi lastensuojeluilmoitusten määrän supistuminen ja poliisien kotihälytysten määrän kasvu.
Pienet tuen tarpeet voivat poikkeustilanteen kestäessä kumuloitua isoiksi palvelutarpeiksi. Siksi huoli avuntarpeen havaitsematta jäämisestä on tällä hetkellä suurempi kuin huoli palvelujen riittävyydestä. Tuen tarpeiden tunnistamiseen tuleekin kiinnittää nyt erityistä huomiota, jotta ennen poikkeustilannetta arjesta juuri ja juuri selvinneet tunnistetaan ja heille pystytään turvaamaan riittävä tuki. Varsinkin haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja perheiden kohdalla sosiaali- ja terveydenhuollon sekä opetussektorin yhteistoiminta on välttämätöntä. Yhteistyöhön tulisi kiinnittää myös järjestöjen osaaminen. Perhe- ja parisuhdetyötä, matalan kynnyksen mielenterveystyötä sekä päihdehuollon ja lähisuhdeväkivallan palveluita on oltava saatavilla kaikille.
Lahtelaisena valtuutettuna olen aktiivisesti ottanut kantaa esimerkiksi päihdepalveluiden parantamiseksi ja tehostamiseksi sekä nuorten syrjäytymiseen. Samaan aiheeseen on kiinnittänyt huomiota myös poliisijohto Hämeessä. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä ja kuunnella ihmisiä, jotka todella tietävät missä kentällä ja kadulla mennään. Jokainen ihminen on tärkeä, jokaiselle pitää löytyä se omasta näkökulmasta paras hoitopolku eikä lähetteiden saaminen voi kestää viikkoja. Tätä työtä en jätä kesken, vaan tulemme yhdessä Marju Markkasen ja muiden kanssa jatkamaan keskustelua niin kauan, että jokainen saa sen turvaverkon minkä hyvinvointivaltiossa ansaitsee.
Ville Skinnari