Sytytin ulkolyhtyyn kynttilän ja jätin sen palamaan koko marraskuiseksi yöksi. Olin juuri tullut kotiin läheisen sairasvuoteen viereltä. En pystynyt jäämään pidemmäksi aikaa. Mielessä pyöri hänen tuleva yönsä: miten se mahtaa mennä? Siksi sytytin tuon kynttilän ja rukoilin: valvo sinä, Jeesus, maailman valo, läheiseni vierellä.

Valvomisen sunnuntain yksi teksti kertoo kymmenestä morsiusneidosta ja heidän lampuistaan. Heidän piti olla keskellä yötäkin valmiita ottamaan sulhanen vastaan. Morsiusneidoilla oli häätunnelmat, minulla mielessä kuolema ja hautajaiset. Valoa, valvomista ja kynttilöitä tarvitaan näissä kummassakin.

Palava lamppu ja sytytetty kynttilä ovat merkkejä siitä, että täällä odotetaan ja valvotaan, ettei ole unohdettu tärkeitä ihmisiä ja tärkeitä asioita. Meidän ihmisten odotus herpaantuu helposti. Jeesuksen läsnäolon kaipuu voi oheta, arki vie mennessään. Uskon asiat saattavat tuntua liian vaikeilta ja etäisiltä. Silloin täytyy kääntää huomio omasta itsestä kohti Kristusta. Hän valvoo, hän on pelastanut meidät, hän on kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti.

Iltavirressä 565 lauletaan: ”Ja valvo itse, oi Kristus, meissä. Sanasi ainoa lamppu on. Maailman halki sen loiste kantaa varmuutta aamun ja auringon.” Tämä on kaikkein tärkeintä. Kristus ei jätä meitä. Hänen turviinsa jätämme sairaat ja kuolevat rakkaamme – ja meidät kaikki, koko maailman. Kynttilä palaa ja valo loistaa!