Takapenkiltä kuuluu lapsen kärsimätön ääni: ”Äiti, millon se peri oikein tulee?” Olemme kotimatkalla ruuanhakureissulta Namibiasta. Matka on kestänyt viikonlopun yli, auto on täynnä ruokaa ja muita tärkeitä tarvikkeita, joita Angolan toreilta ja pienistä kyläkaupoista ei vielä saa. On tuskaisen kuuma, punainen hiekka autonrenkaiden alla pehmeää ja kaikilla on jo koti-ikävä. Toppuuttelen takapenkillä istuvaa lasta: ”Koita jaksaa odottaa, ei ole enää pitkä matka. Ollaan ihan kohta perillä!”

Angolassa asuessamme koti-ikävä vaivasi tuon tuosta. Olimme paljon tien päällä ja jossain vaiheessa matkaa iski aina ikävä kotiin, omaan sänkyyn, päivittäisten rutiinien, tuttujen maisemien ja tutuksi tulleiden ihmisten luo. Oli ikävä myös Suomeen, vaikka meillä ei täällä omaa kotia enää ollutkaan. Mutta oli kuitenkin ihmiset, mummot ja ukit, sukulaiset ja ystävät, kaikki se, minkä olimme jättäneet taaksemme. Välillä piti itkeä tirauttaa, yksin ja perheen kanssa yhdessä, käydä läpi kaikki ihmiset ja tutut paikat. Ja vakuuttaa itselleen ja lapsilleen, että kyllä se siitä, seuraava kotimatka on varattu ja suunniteltu. Ja että ikävä kertoo myös siitä, että joku ihminen tai asia on tärkeä ja rakas.

Meitä, jotka kuulumme Jumalan kansaan, vaivaa myös ajoittain koti-ikävä. Välillä tulee väkisinkin ajateltua: ”Milloin se peri oikein tulee?” Milloin pääsen perille, rauhaan ja lepoon matkan rasituksista ja vaivoista? Milloin saan vihdoin nähdä ne rakkaat ihmiset, jotka jo odottavat minua kotona, siellä, missä on matkani määränpää?

Jeesus lupasi opetuslapsilleen Johanneksen evankeliumissa: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoja. He eivät osanneet aavistaa, miten lähellä eron hetki oli. Syvässä viisaudessaan Jeesus kuitenkin tunnisti opetuslasten hämmennyksen ja lohdutti heitä: ”Te tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Voisiko näistä sanoista olla lohtua myös meille, oman elämämme tuskan, hämmennyksen ja ikävän keskellä kamppaileville? Että se ”peri” vielä kerran tulee. Että ikävä ja kaipaus muuttuvat iloksi. Että kysymykset saavat kerran vastauksen.

Ylösnoussut Kristus,
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteen avautuu
yhä uusia näköaloja.
Kiitos, että tämän matkan aikana
opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Kiitos salaisuudesta, joka säilyy,
kunnes kerran näemme sinut
taivaan kodissa.

Pauliina Hatakka
Seurakuntapastori