Tiesitkö, että loppiaista kutsutaan jossakin päin maailmaa vanhaksi jouluksi? Meilläkin monessa kodissa joulukoristeet laitettiin viime viikolla takaisin laatikoihin ja kuusi kannettiin ulos. Joulun ja juhlan aika on päättynyt ja paluu arkiseen elämään koittanut.
Loppiaisen pyhään kertomukseen kuuluvat itäisen maan viisaat miehet, jotka lähtivät tervehtimään vastasyntynyttä Jeesus-lasta. Matkalla heidän oppaanaan oli tähti, kirkas ja ihmeellinen. Tuskin vieraasta maasta, pitkän matkan kulkeneet viisaat tietäjät osasivat ennalta odottaa, mihin tähti heidät johdattaisi.
Loppiaisen tähti ei ole sammunut, vaikka joulun aika onkin tältä erää ohi. Se voi odottamatta opastaa siihen suuntaan, mihin Jumala meitä kutsuu – johonkin sellaiseen, mitä mekään emme ennalta osaa odottaa. Seuraamalla tähteä voimme päätyä yllättäviin paikkoihin ja ennalta tuntemattomiin maisemiin: sinne, missä suuri on pientä ja kaikki olennainen on tässä ja nyt. Tähti voi johdattaa meidät kärsivien lähimpiemme luo. Se voi viedä meidät sinne, missä tarvitaan valoa pimeyteen ja toivoa epätoivon keskelle. Mutta se voi näyttää meille myös sen, mistä löytyy rakkaus ja ilo.
Oikeastaan joka päivä on hyvä pysähtyä miettimään, keitä ovat ne oman elämämme ihmiset, joiden luo tähti meidät johdattaa. Ketkä lähellämme olevat tarvitsevat elämäänsä rohkaisua, kuuntelijaa ja läsnäoloa oman elämänsä pelkojen, kysymysten ja kipujensa keskelle. Kenen luona on hyvä nauraa ja iloita yhdessä, keiden kanssa voimme kokea olevamme rakastettuja.
Tähteä seuratessamme ja ihmisten kivun ja ilon äärelle pysähtyessämme me kohtaamme ihmiseksi syntyneen Vapahtajan. Hänet, joka itsekin eli ihmisenä oman elämänsä ja läheistensä kivuissa ja iloissa. Hänet, joka kulkee vierellämme ja sanoo: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”
Pauliina Hatakka