Jos pitää valita yksi raamatunteksti ja yksi virsi, jotka palauttavat elämään suhteellisuudentajun, olen omat valintani tehnyt.
Raamatunteksti on Saarnaajan kirjasta. ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.”
Kokemukseni on tämä: maailmankaikkeuden keskus olen minä ja maailma kaikkinensa on 35 vuotta vanha. Muusta minulla ei ole kokemusta. Tietoni ja ymmärrykseni sanovat kuitenkin toisin ja tiedän: edellinen ei ole totta. Minua ennen on ollut ja minun jälkeeni tulee olemaan toisia, jotka kulkevat saman matkan. Elämän matkan. Ei samanlaista, koska se sentään on omani, mutta oman matkansa, aikoineen ja vaiheineen. Niin teki Saarnaaja. Niin teen minä. Nyt on minun vuoroni. Minun paikkani ottavat aikanaan toiset. Se ei ole pelottavaa. Se kuuluu asiaan.
Mikään siitä, minkä näen ympärilläni, ei kuulu yksin minulle. Ainoa, joka on luotu minua varten, olen minä itse. Ei siitä ylpistyä pidä. Ei pidä painottaa sanaa itse vaan sanaa luotu. Minä en luonut. Jumala loi. Sekin on muuten virrestä, mutta se ei ole se virsi joka minulla oli mielessä.
Maa on niin kaunis. Se on se suhteellisuudentajun virsi. Sekin muistuttaa: aika kiitää. Mihin katosivat omat ikävuoteni kahden- ja kolmenkymmenen välistä? Vierähtivät jo ja nyt ovat menneet. Hämmästelen niiden menoa, ikään kuin ne olisivat olleet tarkoitetut pidettäviksi. Hassuko minä olen? Lainassa nekin olivat.
Virsi kertoo myös, että me katoamme vuorollamme toisiltamme. Edes ne, jotka ovat rakkaimpia, eivät ole omia. Äitienpäivänä vien kukkia pöydälle maljakkoon ja vaadin kahvia, isänpäivänä vien kynttilän ulos pimeään eikä puhuttavaa ole.
Vielä minut muistetaan, mutta tulee aika, jolloin olen menneiden tavoin unholaan vaipunut. Kasvoni eivät tule kenellekään mieleen eikä nimeni heläytä kelloja kenessäkään. Siksi on tärkeää, että olen nyt kun vielä olen. Että sanani ja tekoni ovat merkityksellisiä nyt. Että minulla on väliä nyt, itselleni ja muille.
Pyhäinpäivä ja isänpäivä kietoutuvat omassa elämässäni yhteen. Kirkkovuosi lähestyy päätöstään ja
kaamosajan pimeys tihenee. Seimen valo kajastaa kuitenkin jo. Jeesus toi tullessaan Jumalan armon, valon viestin tähän kuoleman varjojen maahan. On yksi, jolta et unohdu koskaan. Hänen tahdostaan sinä olet ja Hänen luokseen sinä olet matkalla. ”Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.”
Anu Toivonen