Isoisäni täytti vuosia helmikuun alussa ja hänelle järjestettiin oikein kunnolliset syntymäpäiväjuhlat. Paikalla oli sukua läheltä ja vähän kauempaakin sekä tietysti naapureita, kyläläisiä ja tuttavia vuosien varrelta. Niin, ja tietysti seurakunnan edustaja.

Juhlien ohjelma oli hyvin perinteinen, seurustelua, syömistä, puheita, veisuuta ja kahvittelua. Ruokailun aluksi isoisäni kysyi voisinko johtaa ruokavirren, koska aina on ollut tapana laulaa ruokavirsi.

Itse en muista yhtään arkipäivän tilannetta, että virsiä olisi laulettu, mutta juhlissa kyllä. Siellä isoisäni talon tuvassa ollaan hyvin vahvasti kiinni perinteissä. Luulen että samalla tavoin on vietetty myös isoisäni isän syntymäpäiviä siinä samassa talossa.

Juhlien jälkeen jäin pohtimaan mitä perinteitä minä itse tai muut kaupungissa asuvat ihmiset siirrämme tuleville sukupolville? Monet perinteet ovat katkenneet ja tavat muuttuneet. Juhlat ovat usein ainoastaan kaikista läheisimmille tarkoitettuja, ei koko asuinyhteisöä koskettavia.

Sunnuntain aiheena on Jumalan sanan kylvö. Evankeliumitekstissä sanotaan, että toinen kylvää toinen korjaa. Ehkä perinteiden ja tapojen säilyttämisessä pätee sama viisaus? Mutta kuinka paljon siirtyvistä tavoista on oikeasti perheen sisäisiä ja kuinka paljon yhteisön luomia? Kuinka paljon vaikkapa television hääohjelmat vaikuttavat siihen miten häitä suunnitellaan ja järjestetään? Luulen että aika paljon enemmän kuin tieto siitä, miten omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat aikoinaan menneet naimisiin.

Jumalan sanan kylvössä me olemme onneksi Jumalan työtovereina. Onneksi, koska muuten tehtävä tuntuisi ylivoimaiselta ja jopa mahdottomalta. Minä olen ainoastaan yksi lenkki kylväjien ketjussa. Tavat, miten kylvöä tehdään, muuttuvat mutta perustehtävä on pysyvä. Ehkä näin on erilaisten juhlienkin suhteen. Ihmisiä ja asioita juhlitaan, mutta tavat muuttuvat.

Hanna Suominen