Odotin kattilan vieressä kun vesi kiehuu. Kotioloissa välttelen moista koska silloin jompikumpi, mahdollisesti molemmat, kahdesta asiasta tapahtuu: aika kuluu hitaammin eikä vesi ala kiehua. Olin kuitenkin akuutisti kiireettömässä tilassa. Käsivarren Lappi kuuluu kokemukseni mukaan jonkinlaiseen hitaaseen aikavyöhykkeeseen eikä hötkyilylle ole siellä sijaa. Ikkunastakaan ei juuri sillä hetkellä näkynyt mitään aamuauringossa kylpevää tunturijärvimaisemaa erikoisempaa – 40 teinin leiri oli pakannut telttansa ja mennyt (se oli näky!) ja huoltohelikopteri tuli vasta vartin päästä (ei, se se vasta näky olikin).
Autiotuvan kirjahylly oli sisällöltään niukka mutta ”Uusi testamentti ja psalmit” on sen verran napakka paketti että sillä pärjää jo melko pitkälle. Poimin tikkuaskin kokoisen kirjan käteeni ja lueskelin hieman siinä odotellessa. Valinta kirvoitti kommentointia. Tuntematon kanssavaeltaja kysyi että eikös tuo ole aika raskasta luettavaa heti aamusta. Vakuutin hänelle, että ei syytä huoleen, tavallaan kuuluu taudin kuvaan tämä Raamatun lukeminen. Hän jatkoi rinkkansa pakkaamista, minä lukemista ja poreilun odottamista. Kysymyskin jäi kuplimaan.
Kannoin viikon ajan selässäni ruokaa, vaatteita ja majoitusta ja ehdin siinä kulkiessani pohtia kuormia, sitä mikä on raskasta ja mikä ei. Mietin mistä tulee se mielikuva, että Raamattu on raskas lukea. Minun Raamattuni ei ole raskas. Ajatukseeni Raamatusta ei liity ensinkään niitä elementtejä, jotka normaalisti kuormittavat: ei ole pakkoa, ei kiirettä, määriä, suorittamista, epäonnistumisen pelkoa. Vaeltajan sanoin Raamattu ei ole kuin selässä painava rinkka joka on lastattu täyteen elämiseen välttämätöntä tavaraa vaan ennemmin kuin hedelmäkori, josta saan poimia aina jotain uutta ja virkistyä. Eläisin ilmankin jos olisi pakko, mutta köyhempänä, ja kaipaisin.
Edellisellä vaelluksellani nuorten kanssa oli tapana lukea matkapsalmi, saatteeksi päivän taipaleelle. Kun meinasin unohtaa, tuli vaativa kysymys: ”Missä psalmi?”. Mieleeni on piirtynyt kuva meistä kodan hämärässä, sanan äärelle hiljentyneitä, päivän haasteet edessä. ”Aamen” sanoimme loppuun, näin on ja näin olkoon, ja heitimme kuorman selkään uusin voimin.
Viimeisimmällä matkallani luin autiotuvan vieraskirjaa. Siellä joku kulkija pohti, kuinka on sääli, ettei suurin osa suomalaisista koskaan pääse kokemaan käsivarren maisemia. Mietin näitä sanoja kun lounastin vapaana virtaavan joen varrella, Pihtsuskönkään putous selkäni takana. Lapoin pataruokaa kauhalla suoraan kattilasta ja elvytin yhdellä istumalla ruumiini ja sieluni.
Mietin kotiin tultuani onko Raamatun kanssa vähän sama juttu, mutta heitin ajatuksen sitten joutavana mielestäni. Tunturiin eivät kaikki kävele mutta Raamattu löytyy lähes joka huushollista, kirjastosta, netistä, aivan ulottuvilta. Turha surkutella, etteivät maanmiehet pääsisi käsiksi sen aarteisiin. Rohkeutta se vain vaatii, ja viitseliäisyyttä. Ja järkevän kohdan mistä aloittaa (ei alusta, kokeile vaikka Johanneksen evankeliumia tai Psalmeja).
Viikossa keveni kuorma kulkijan selässä ja päässä. Otin omakseni profeetan sanat: ”Herra, minun Jumalani, on voimani. Hän tekee jalkani nopeiksi kuin kauriin jalat ja ohjaa kulkuni kukkuloille.” (Hab. 3:19). Jumalan kädestä saan lopulta jokapäiväisen (pata)ruokani, Hän antaa minulle kaiken kauniin, jonka äärellä levätä. Hän antaa minulle sanansa, jonka äärellä tulen uudeksi.
Katajaisen Kansan viisaus loppuun: ”Parasta meditaatioo, ainoota oikeeta hengellistä nautintoo, kuppi kahvia ja Raamattu kourassa, se on pala taivasta.”
Anu Toivonen
Nuoriso- ja rippikoulutyön pastori
Launeen srk