Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen lähetti yliopistoille paimenkirjeen ja kuulutti kuuluisassa ripissään mm. seuraavaa: ”Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huipputiede ja tutkimus yltää kyllä hyvään, mutta ei maailman kärkeen”. Samalla hän aiheutti myrskyn akateemisessa maailmassa, koska ei selvästikään ymmärtänyt sivistysyliopiston merkitystä kansakunnalle. Samalla hän leikkasi määrärahoja tuntuvasti, ikään kuin kykenisi ahtaasta näkökulmastaan ennustamaan ja arvioimaan tiedon tarpeen ja suunnan vuosikymmeniksi eteenpäin.

Kirjoitukseen reagoitiin usealta tasolta. Glasgowissa asuva tutkija Mari K. Niemi ihmetteli, miksi juuri huippututkimuksesta leikataan resursseja ja piti sitä loukkaavana. Päällekäisyyksiä voidaan toki karsia, mutta hän korosti sitä, että suomalaiselle tutkimukselle on tärkeää, että huippujulkaisuja ilmestyy myös suomen kielellä. Nyt yliopistojen välille on luotu tahallista kilpailua ja siellä vallitsee pelon ilmapiiri. Tutkijat pelkäävät asemansa puolesta eikä tämä luo hedelmällistä ilmapiiriä yliopistojen yhteistyölle. Erityisesti Helsingin yliopiston leikkausten olisi luullut herättävän muut kritisoimaan näitä, mutta pelon ilmapiirissä, näin ei tapahtunutkaan.

Erityisesti olen huolestunut niin sanotun sivistysporvarin näkymättömyydestä ja hiljaisuudesta tässä tilanteessa. Eikö liike-elämä enää tarvitsekaan sivistyneitä yritysjohtajia ja suomalaista kulttuuria ymmärtäviä esimiehiä? Suomessa ei enää ilmeisesti arvosteta sujuvasti kirjallisuudesta ja filosofiasta ruokapöydässä keskustelevia johtajia, vaan luotetaanko jo nyt enemmän selfiekuvia ja muita älylaitteita näpelöiviä ihmisraakileita.

Tämä lyhytnäköisyys voi kostautua pahasti, sillä sivistysyliopistoa ja yrittäjähenkeä ei ole pakko nähdä vastakkaisina toisilleen. Työelämä muuttuu siinä, missä koulukin. Ensi vuonna otetaan taas käyttöön uudet opetussuunnitelmat. Siis sellaiset, joissa en itse voi auttaa tyttären tytärtäni kahvipöydässä matematiikan tehtäviä, vaan tyttäreni nurkkiin kokoontuu iltaisin läksytiimi hoitamaan tämän. Yliopisto-opintoja voi hoitaa etänä omasta työhuoneesta ja uutta kasvatustieteellistä ajattelua on se, että älykkyys ja luovuus ovat yhteisön ominaisuuksia, eivät yksilöiden yksin. Opettajat siirtyvät mentoreiksi ja oppilaat auttavat toisiaan.

Numeroita ei enää anneta ja käsialaa ei tarvita. Uusi uljas parviyhteiskunta on tulevaisuutta. Minussa tässä ajattelussa on se huono puoli, että parhaat yksilöt tekevät suurimman osan ja laiskurit hyötyvät järjestelystä. Parviälyn tavoittelusta on tullut tiedettä ja yksilöllisyydestä, omatoimisuudesta ja kilpailusta epäkorrektia. Mutta on meitä vielä muutamia, jotka uskaltavat sanoa: ”Mehiläisiksi emme halua, olkaamme siis yksilöllisiä suomalaisia!”

Juhani Melanen