Kuluneella viikolla vietettiin Pyhän Henrikin muistopäivää, kotoisammin talvi Heikkiä. Pyhä Henrik, piispa jonka tehtävänä oli tuoda kristinuskoa pohjolan pakanakansalle, koki traagisen kohtalon. Legendan mukaan hänet tapettiin Köyliön järven jäälle. Luterilaisuudessa pyhimyksillä ei enää ollut samanlaista sijaa kuin katolisessa kirkossa, mutta joitakin merkkejä pyhimyksistä löytyy vielä nykyisestäkin kalenterista.

Vaikka legendassa esiintyneiden henkilöiden todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta, tapahtuma liittyy pohjolaan tehtyyn ristiretkeen. Ristiretkillä ei ole kovinkaan kummoinen maine ja moni varmasti mielellään unohtaisi, että se on osa kristinuskon historiaa. Nykyään jo ajatus siitä, että toinen ihminen jotenkin pakotetaan uskomaan samalla tavoin kuin itse uskoo, tuntuu vastenmieliseltä. Sen sijaan toisten vakuuttaminen oman uskon tai uskomusten ylivoimaisuudesta on varsin yleistä. Näkyyhän tämä paitsi uskonnoissa, myös sunnuntaina järjestettävien vaalien ohjelmajulistuksissa.

Olen viime aikoina pohtinut paljon uskoa. Mitä se on? Miksi se on? Tai mikä on uskon ja totuuden suhde? Jos uskoa lähestyy pelkästään tiedon pohjalta tai sen, mikä voidaan todistaa todeksi, uskon olemuksesta menetetään jotain hyvin oleellista. Itselleni usko on enemmänkin pohja, josta nousee tapa suhtautua toisiin ihmisiin, ympäristöön ja ylipäänsä elämään. Usko on myös suhde.
Sunnuntain kirkollinen aihe ”Jeesus herättää uskon” kuvastaa ehkä juuri tätä. Suhde Jumalaan saa uskon heräämään.

Hanna Rikkanen
kappalainen, Launeen srk