Adventtikynttilöissä on ideaa. On mukava rytmittää joulun odotusta sytyttämällä viikko viikolta lisää kynttilöitä. Ensimmäisenä adventtina sai sytyttää vasta yhden kynttilän. Kaikki muut kolme odottivat koskemattomina, juhlallisina vuoroaan. Kuitenkin jo ensimmäistä kynttilää siivitti laulun säe: Me odotamme Jeesusta seimessä nukkuvaa (Virsi 13:1).
Kohti joulua siis kuljetaan. Mieli kulkee silloin monessa tasossa: mitä ostan kummitytölle lahjaksi, milloin pesen saunan… miten erottaisin adventtiviikot kaikista muista viikoista, teenkö jonkin paastopäätöksen? Arki ja pyhä limittyvät ja niin pitää elämässä ollakin.
Yhtenä sunnuntaina oli jo aika sytyttää kolmas kynttilä, ja hätkähdin tätä ajan nopeaa kulkua. Olenko nyt valmistautunut jouluun niillä kaikilla eri tavoilla, joilla ”pitäisi”? Silloin rohkaisee kynttilävirren kolmas säkeistö: ”Oi, kohta meille kuningas jo syntyy tallissa.” Tästä asiasta ei siis ole epäilystä: Jeesus syntyy, vaikka olisin valmisteluissani puolitiessä. Hän tulee meitä lähelle, vaikka minä en tekisi mitään. Joulu ei ole meidän teoistamme kiinni.
Nyt olemme viimeisen adventtisunnuntain kynnyksellä. Kynttelikön ensimmäiset kynttilät ovat jo pätkiä, hoosianna-laulusta on kulunut aikaa. Joulu on ovella. Toivottavasti juhlaa ei ole kaluttu etukäteen niin, että laulut ja ruoat aivan kyllästyttävät. Toivottavasti aikuisenkin mielessä on vielä odotusta ja tekee mieli laulaa: ”Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa. Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.” Odotan joulutunnelmaa, tuoksuja, läheisten ihmisten kiireetöntä yhdessä oloa ja paljon muuta hyvää. Mutta pohjimmiltani odotan Pelastajaa. Häntä tarvitsen vuoden jokaisena päivänä, sillä elämässäni paljon pahaa, siitä en itse selviä. Tarvitsen auttajaa. Tämä Jumala tiesi ja siksi hän lähetti meille suurimman joululahjamme: Jeesuksen.
Riitta Särkiö