Launeen kuninkaalliset nuoret pistivät tavan mukaan kiinni syksyisen Heinäsaaren. Jotakin sykähdyttävää on siinä ajatuksessa, että meidän jälkeemme sinne tulee vain talvi. Tähän eroon on kuitenkin kirjoitettuna uuden alun lupaus. Tiedämme, että uusi leirikausi käynnistyy reilun puolen vuoden päästä ja saamme jälleen palata saareen uusien ystävien kanssa.
Puhuimme viikonlopun ajan uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Yhteenvetona: kristityn vakio on risti, yksi ja kaksi.
Me uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan, jonka usein parhaiten ymmärrämme ristin miehen, Jeesuksen, kautta. Hänessä Jumala näyttäytyy meille tavalla, johon silmämme voi kiinnittyä ja jota järkemme voi käsitellä. Risti ei suotta ole uskomme symboli. Siinä vertikaalinen kohtaa horisontaalisen, pystysuora vaakasuoran, iankaikkinen katoavaisen, Jumala ihmisen. Katso, ihminen, sanoi Pilatus palatsin pihalla vankiaan esitellessään. Katsopas vaan, se ei ollutkaan koko totuus, sanottiin tyhjän haudan suulla muutamaa päivää myöhemmin. Jumala ei taivu kuoleman edessä.
Tämä on se yksi toivo, johon meidät on kutsuttu. Toivo on jotakin muuta kuin meidän odotuksemme tulevaisuudesta, syvempää kuin meidän halumme saada tai tavoittaa. Ne ovat enemmänkin toiveita ja niiden täyttymättä jääminen ei vielä vie elämältä suuntaa ja merkitystä. Toivon katoaminen sen sijaan lyö meidät irti elämästä. Siksi toivon merkkinä on ankkuri. Se kiinnittää meidät uskon perustaan, Jumalaan ja lupaukseen armosta, joka meidän syntisten osaksi tulee. Silloinkin, kun maailma palaa ympärillä ja myrskyt pyyhkivät meidän ylitsemme, toivo pitää meitä paikallamme ja auttaa eteenpäin sitten kun elämän keli paranee. Hyvästellessäkin toivo kannattelee meitä: eromme on vain väliaikaista.
Mistä pääsemmekin rakkauteen. Rakkaus kutsuu meitä kahdenväliseen vuoropuheluun ja vaikuttamiseen. Rakkautta meillä toivottavasti on eri muodoissaan annettavaksi useammallekin mutta jokaisessa ihmissuhteessa meitä on aina kaksi, minä ja hän. Näin on myös meidän hengellisen elämämme laita, sanoisi työtoveri tapansa mukaan, ja on siinä aivan oikeassa. Jumala tahtoo olla molemminpuolisessa rakkaussuhteessa meihin. Ei siis vain niin että me olemme Jumalasta säteilevän rakkauden vastaanottajia vaan myös niin, että meidän rakkautemme Jumalaa kohtaan saa ottaa muodon. Rakkauden kaksoiskäsky kutsuu rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Ensimmäistä rakastamme kai parhaiten rakastamalla jälkimmäistä. Raamatun lukemisen ja rukouksen kautta hengellinen elämämme myös säilyttää kahdenvälisen luonteensa ja rakkaus pysyy liikkeessä.
Niin pysyvät nämä kolme, siksi tämä rivi toimii.
Anu Toivonen
Launeen srk