Kumpi on kivempi, joulu vai pääsiäinen? Nyt kun molemmat ovat (noin suunnilleen) lähes tuoreeltaan takanapäin, voi tehdä vertailua.
Törmäsin hiljaisella viikolla keskusteluun, jossa tätä asiaa pohdittiin. Yllättävän monen mielestä joulu on näistä juhlista se iloisempi. Pappina ajattelen toisin. Ei toista ilman toista mutta onhan se nyt vaan jotakin, että ristinpuuhun naulataan Jeesuksen lisäksi koko maailman synnit ja ylösnousemuksen aamusta alkaen kristikunta elää iankaikkisuuttaan jo nyt. Kyllä siinä jäävät seimen oljet kerrasta kakkoseksi.

Mietin että miksi pääsiäisen ajalla on niin synkkä leima. Onko se tämä suomalainen luonteenlaatu, joka tarttuu melankoliaan eikä pääse irti ei sitten millään? Pääsiäistä edeltää pitkä paastonaika, jolloin syvennytään ja hiljennytään ja päät kallellaan pohdiskellaan syntyjä syviä (ehkä niin syviä että sinne ei juuri päivä paistakaan). Sitten kun pääsiäisen alla alkaa tapahtua, tapahtuukin ripeästi. Eikö pää kestä vauhdissa mukana?

Palmusunnuntaina me muistelemme palmunlehviä heiluttavia jerusalemilaisia, jotka tervehtivät iloisina Jeesusta – ja ajattelemme hieman happamina, että kohta lentävät oksat nurkkaan ja nyrkkien heristys alkaa, kun juhlakansa kiroaakin Jeesuksen. Otsat rypistyvät ja tuhon odotus alkaa.
Hiljaisen viikon aikana me kuljemme Jeesuksen kärsimystien askelissa. Kiirastorstaina Jeesus asettaa ehtoollisen. Sen sijaan, että iloitsisimme siitä että meillä tämä kristittyjen matkaeväs on olemassa, me kyräilemme, kuin olisimme osa Jeesuksen opetuslasten ruokailevaa joukkoa: kohta se Juudas nousee ja poistuu yöhön ja menee kavaltamaan Jeesuksen, se petturi ja roisto!

Ristin juurella katsomme kärsivää Messiasta ja otsa rypyssä tuumailemme, että tuo jos jokin se kyllä tekee kipeää. Saisi siinä iloitakin, jos ei muusta niin siitä, ettei itse ole siinä paikalla johon kyllä ihan oikeasti kuuluisi, siis ristinpuuhun ja Jumalan hylkäämäksi omien syntien vuoksi. Vaan sinne naulattiin kerralla kaikki, omat ja vieraat, nykyiset ja tulevat synnit. Hirveää, mutta hienoa. Hirveän hienoa.

Lankalauantaista on tietysti vaikea riemua repiä. Jeesus pötköttää kuolleena haudassa, kaikki toivo on mennyttä ja asiat ovat muutenkin huonosti. Itse taistelin alakuloa vastaan käymällä lauantaina kastamassa yhden tuttavani lapsen. Jouduin tosin itseäni aika lailla psyykkaamaan taipuakseni kastejuhlaan päivänä, jolloin koko kristikunta suree ja sanoin kastekodissakin, että onpa jäätävä kastepäivä, mutta toisaalta: me kristityt emme tuijota vain menneeseen vaan suuntaudumme voimakkaasti tulevaisuuteen. Mikä muu on niin hieno lupaus tulevaisuudesta kuin pieni lapsi, joka kasteessa liitetään Jumalan perheväkeen ja armon osallisuuteen.

Pääsiäisyöstä alkaen saa kyllä sitten ihan luvan kanssa heittää huolet mäelle ja suorastaan riehaantua päiväkausiksi juhlimaan. Ei ole kuolemaa, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Kristus on ylösnoussut! Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisillä joita Hän rakastaa! Hei aattokansa, tästä se vasta alkaa!

Anu Toivonen
Nuorisopappi ja armahdettu syntinen

Pääsiäinen on elämän syvimmässä ytimessä. Se on erilaisten juhlapyhien ja tunnelmien sarja, joka kuljettaa meitä suosiosta hylkäämiseen, kipuun ja kuolemaan, mutta nostaa lopulta syvyyksistä ylös iloon ja ihmeeseen. Hiljaisen viikon ja pääsiäisen pyhien aikana käydään läpi elämän tärkeimpiä asioita.

Jeesus sai viimeisenä viikkonaan kokea nämä jyrkät laskut ja nousut. Hän ratsasti Jerusalemiin juhlittuna, vaikkakin hyvin erilaisena kuninkaana. Aasilla ratsastava messias oli auttanut ja parantanut, hän oli tehnyt niin paljon hyvää, että ihmiset pyysivät häneltä: hoosianna, oi, auta, pelasta. Muutaman päivän päästä vastaanotto oli tyystin toinen: Jeesus olikin pahantekijä, joka haluttiin tuomita kuolemaan. Me ihmettelemme ihmisten kiihkoa ja vihaa. Tapahtumat toteuttivat kuitenkin Jumalan suunnitelmaa. Sen Jeesus tahtoi täyttää. Vain kärsimällä ja kuolemalla hän pystyi vastaamaan ihmisten pyyntöön, vain niin hän pystyi auttamaan ja pelastamaan.

Kiirastorstaina kirkon alttari puetaan mustaan. Pitkäperjantaina tuo tummuus pysyy ja syvenee, mutta pääsiäisyön messussa mustat kankaat otetaan pois. Hämärässä kirkossa alkaa levitä valo, se siirtyy pikku kynttilästä toiseen, ja kohta koko kirkko on valoisa, täynnä juhlaa. Kuolemalla ei ole pääsiäiskertomuksessa viimeistä sanaa. Jeesus nousi ylös kuolleista! Se on ihme, järjelle käsittämätön. Mutta vain elävä Jeesus voi olla todellinen pelastaja. Hän voitti kuoleman, hän avasi tien taivaaseen myös ihmisille.

Elämän ahdingossa, sairauksissa ja synnin painon alla ihminen löytää turvan pääsiäisen ytimestä: ristin juurelta ja tyhjältä haudalta. Jeesus on kantanut koko maailman synnit, hän otti rangaistuksen päälleen. Sen tähden me voimme saada syntimme anteeksi. Jeesuksen ylösnousemisen kautta meilläkin on toivo ikuisesta elämästä.

Launeen seurakunta toivottaa kaikille siunattua pääsiäistä!

Riitta Särkiö

Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa nöyränä Jerusalemiin aasilla. Ihmiset hurraavat ja heittelevät palmunoksia ja vaatteita hänen eteensä. Riemuhuudot vaihtuvat kuitenkin pian ristiinnaulitsemisvaatimukseen. Ratsastaja on matkalla kuolemaan ja hän tietää sen. Muistelemme Jeesuksen kärsimyshistoriaa tapahtuma kerrallaan hiljaisella viikolla eli piinaviikolla, jonka palmusunnuntai aloittaa.

Vielä sunnuntaina kiertelevät iloiset virpojat taloissa toivottamassa siunausta ja tuottamassa iloa värikkäillä virpomisvitsoillaan. Erityisen siunaukselliselta virpominen tuntuu, jos sattuu saamaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä muistuttavan kolmihaaraisen vitsan. Tavan mukaan pikku virpojien tuloon on varauduttu suklaamunin, jotka muistuttavat kalliohaudan salpojen murtumisesta ja ylösnousemisen ihmeestä.

Vanhat, tutut perinteet kantavat sisällään kristinuskon suurta kertomusta. Ne ovat kuin kaunis kääre, johon lahja on kiedottu. Kaunis lahjapaperi houkuttaa ottamaan paketin vastaan, mutta sen rikkaus paljastuu vasta, kun kääre on poistettu ja lahja paljastuu. Palmusunnuntain kauniista kääreistä eteemme avautuu näköala itsensä antavaan rakkauteen, sovitukseen ja anteeksiantoon. Se ei ole satua, vaan totta. Verellä aateloitua kärsimystä. Meidän puolestamme. Sinun ja minun. Eikä se ole vain näkymä, vaan polku, joka kutsuu kulkemaan. Elämään todeksi hiljaisen viikon tapahtumia.

Leena Kukkonen

Kirkkovuodessa Lännen kirkossa tämä sunnuntai aloittaa hiljaisen viikon loppuun ulottuvan syvän paaston ajan. Jeesuksen aikalaiset eivät suuressa mittakaavassa ymmärtäneet hänen olemustaan ja tehtäväänsä maailman Vapahtajana. Jeesus oli uuden liiton välittäjä. Hän kuoli kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset. Näin opettaa kirkkomme evankeliumikirja.
Evankeliumikertomusten äärellä tuntuu voimakkaana myös Jeesuksen lähipiirin ymmärtämättömyys. Vasta myöhemmin palaset ikään kuin loksahtavat kohdalleen ja syntyy voimakas vakaumus Jeesuksesta Messiaana lupausten täyttäjänä.
Kristuksen ruumiin eli kirkon historiassa voi myös epäillä joskus uskon olleen heikonlaista tai ainakin uskon liittymistä milloin mihinkin valtaan voimaan, kunniaan tai elämäntapaan.
Toki on niin, ettei kemiallisesti täysin puhdasta kristinuskoa omista kukaan. On myös niin, että elämme jossain tietyssä historian vaiheessa ja tietyssä kulttuurissa ja olemme vastaanottaneet jonkun hyvän ja mieltä muokkaavan sivistys- ja koulutuspaketin. Kaikki tämä vaikuttaa ja muokkaa näkemyksiämme.
Ei ole helppoa tai itsestään selvää vastata kysymykseen, millä tavalla Jeesuksen kärsimys ja kuolema liittyvät minun elämääni. Jos minun syntini aiheuttaa Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman, pyydän saada huomauttaa, että ” koskaan en ole kellekään mitään pahaa tehnyt ”. Niin vastataan varsin usein kohti käyvään kysymykseen.
Niin, jotain ihmistä voimakkaampaa on Jeesus-tapahtumassa, kun sitä uskomattomatkin vuodesta vuoteen jaksavat pilkata ja ivata.
Kannattaa katsoa, mitä sisältyy uskontunnustuksiin ja millaista uskoa ne julistavat.
Sitten voi käydä miettimään, kuka Jeesus minulle on. Ja sitten lähteä seuraamaan Jeesuksen kärsimysvaiheita. Jos sittenkin olisin ihan itse syyllinen. Tietenkin isieni kanssa, jos siitä lohtua on. Mutta pääasia on tässä: katso Jeesusta! Hän antaa sen, mitä tarvitset.

Esa Kekki

Tämän viikkoista papin palstaa pohtiessani silmiini osui Raamatun sana ilmestyskirjasta, jossa kirjoittaja lähes tuskastuneena toteaa ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma” (Ilm. 3:15)!

Minusta tuossa tokaisussa on tämänkin päivän ihmisellekin oikein oivallista haastamista. Lähestyvät eduskuntavaalitkin haastavat meitä joka päivä ottamaan kantaa ja eri ehdokkaat esittelevät asioita, jotka ovat heille tärkeitä. Äänestäjän pahin vaihtoehto tuntuu olevan kantaaottamattomuus, kuuluminen nukkuvien puolueeseen. Kirkoltakin toivotaan tarkempia ja jyrkempiä kannanottoja nykypäivän ilmiöihin, niin tavallisten ihmisten kuin valtiovallankin taholta.

Jos sama haaste esitetään sinulle, joka olet kastettuna kristitty ja Jumalan lapsi, niin mikä saa sinut kylmentymään tai kuumentumaan? Kristittyä ei ole kutsuttu kulkemaan kultaista keskitietä, vaan taivastietä! Kannattaa ottaa rohkeasti kantaa niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Uskon voi myös ottaa voimavaraksi tekoihin, sillä uskovan teot muuttavat maailmaa pieni pala kerrallaan. Jos ei isossa mittakaavassa, niin ainakin lähipiirissä, siinä ihmiselle tärkeimmässä ympäristössä.

Ville Hakulinen