Kirkkovuoden aihe kehottaa itsensä tutkimiseen. Huh! Se on vaikeaa. Joku tutkii itseään niin ankarasti ja usein, että itsetunto on aivan maan raossa. Hänestä tuntuu, ettei hän osaa mitään. Toinen taas kuvittelee itsestään ylen suuria: hän ei huomaa virheitään eikä puutteitaan. Muut ihmiset tuntuvat kyllä huonoilta, mutta itsessä ei ole mitään vikaa.
Miten löytäisin tasapainon itseni tutkimisessa? Raamattu kehottaa meitä tutkimaan elämäämme ja miettimään, olemmeko oikealla tiellä. Jumalan sana antaa mitan ja tavoitteet, joiden valossa voi arvioida itseään: olenko uskonut Jumalaan, olenko etsinyt hänen tahtoaan? Ja vielä: olenko palvellut ja rakastanut toisia ihmisiä?
Psalmissa 139 sanotaan selvästi ja rauhoittavasti: ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps 139:1-2) Ei tarvitsekaan suorittaa jatkuvia itsensä tuntemisharjoituksia. Ei tarvitse yrittää esittää itselleen tai muille jotain roolia. Jumalan edessä naamarit putoavat ja esittäminen loppuu. Luoja tuntee meidät läpikotaisin.
Saamme olla Jumalan edessä avoimina, mitään peittämättä. Hän tietää, mitä olemme tehneet. Hän näkee syntimme ja silti hän rakastaa meitä. Hän on antanut Poikansa juuri meitä sairaita ja syntisiä varten. Kun sen myönnämme, saamme samalla kokea armon. Jumala hyväksyy meidät näin. Se kokemus kantaa meitä. Se antaa oikeaa luottamusta tulevaisuuteen.
Riitta Särkiö