Tänä viikonloppuna vietetään laskiaissunnuntaita. Olemme laskeutumassa paastonaikaan, jonka
ensimmäinen päivä on laskiaistiistaita seuraava tuhkakeskiviikko. Meillä ei ole katolisten maiden riehakasta karnevaaliperinnettä eikä Suomessa paastoon valmistauduta samban tahdissa, kuten Brasiliassa. Täällä laskiaistiistai on vain yksi päivä muiden joukossa.
On kuitenkin mahdollisuus pysähtyä hetkeksi paastonajan alkaessa ja mennä tuhkakeskiviikkoiltana kirkkoon. Se on ilta, jolloin monessa kirkossa ihmisten otsaan piirretään oliiviöljyyn sekoitetusta tuhkasta musta risti, joka muistuttaa siitä, miten ihmisinä olemme katoavaisia. Virressä 359 veisaamme: ”Mieleeni aina johdata: vain tuhkaa olen minä…”
Tuhka on myös katumuksen vertauskuva. Paastonaika on matka omaan itseen: tarkastelemme rehellisesti itseämme ja elämäämme. Kiitämme Jumalaa elämän hyvistä lahjoista ja kadumme syntejämme; itsekkyyttämme ja kovuuttamme. Ihmettelemme Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy kaikkein syvimmin siinä, että Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi ja suostui vapaaehtoiseen kärsimykseen ja kuolemaan. Syntimme on sovitettu ja kuolema on voitettu.
Ymmärtääksemme jotain pääsiäisen sanomasta meidän on hyvä kulkea pääsiäistä kohti pitäen silmämme avoinna maailman kärsimykselle ja elämän traagisuudelle. Kuoleman varjon maahan ja tuhkakeskiviikkoomme kajastaa kaukaa pääsiäisen ja ylösnousemuksen valo. ”Onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen.” (Reinhold Schneider)
Timo Pokki
Isoisäni täytti vuosia helmikuun alussa ja hänelle järjestettiin oikein kunnolliset syntymäpäiväjuhlat. Paikalla oli sukua läheltä ja vähän kauempaakin sekä tietysti naapureita, kyläläisiä ja tuttavia vuosien varrelta. Niin, ja tietysti seurakunnan edustaja.
Juhlien ohjelma oli hyvin perinteinen, seurustelua, syömistä, puheita, veisuuta ja kahvittelua. Ruokailun aluksi isoisäni kysyi voisinko johtaa ruokavirren, koska aina on ollut tapana laulaa ruokavirsi.
Itse en muista yhtään arkipäivän tilannetta, että virsiä olisi laulettu, mutta juhlissa kyllä. Siellä isoisäni talon tuvassa ollaan hyvin vahvasti kiinni perinteissä. Luulen että samalla tavoin on vietetty myös isoisäni isän syntymäpäiviä siinä samassa talossa.
Juhlien jälkeen jäin pohtimaan mitä perinteitä minä itse tai muut kaupungissa asuvat ihmiset siirrämme tuleville sukupolville? Monet perinteet ovat katkenneet ja tavat muuttuneet. Juhlat ovat usein ainoastaan kaikista läheisimmille tarkoitettuja, ei koko asuinyhteisöä koskettavia.
Sunnuntain aiheena on Jumalan sanan kylvö. Evankeliumitekstissä sanotaan, että toinen kylvää toinen korjaa. Ehkä perinteiden ja tapojen säilyttämisessä pätee sama viisaus? Mutta kuinka paljon siirtyvistä tavoista on oikeasti perheen sisäisiä ja kuinka paljon yhteisön luomia? Kuinka paljon vaikkapa television hääohjelmat vaikuttavat siihen miten häitä suunnitellaan ja järjestetään? Luulen että aika paljon enemmän kuin tieto siitä, miten omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat aikoinaan menneet naimisiin.
Jumalan sanan kylvössä me olemme onneksi Jumalan työtovereina. Onneksi, koska muuten tehtävä tuntuisi ylivoimaiselta ja jopa mahdottomalta. Minä olen ainoastaan yksi lenkki kylväjien ketjussa. Tavat, miten kylvöä tehdään, muuttuvat mutta perustehtävä on pysyvä. Ehkä näin on erilaisten juhlienkin suhteen. Ihmisiä ja asioita juhlitaan, mutta tavat muuttuvat.
Hanna Suominen
Näin on ihan kohtuullista kysyä, kun katselee ja kuuntelee, mitä rakkaasta enemmistökirkostamme tuodaan julki. Perustelutja ja asioiden liittymistä johonkin kokonaisuuteen halutaan hämärtää ja ilman kritiikin kannuksia lyödään outoja leimoja suoraan otsaan pysyvästi. Näin meillä Suomessa. Eihän se kirkko koskaan iske takaisin.
Niin, mikä olikaan kirkon tehtävä ja miksi se on olemassa? Vastauksia löytyy adventin, joulun, pääsiäisen ja helluntain kirkollisista sisällöistä. Niiden sanomassa ei ole oleellisinta ajankohtien sijoittuminen yhteiskunnalliseen kalenteriin TAI ovatko ne työpäiviä tai luppopäiviä. Oleellista ei myöskään ole erilaisten eturyhmien edustajien halveksiva suhtautuminen Kristuksen ruumiin keskeisiin asioihin, huolimatta siitä, että tärkeimpien kilpailijamaittemme kilpailukyky kestää vielä useammat vapaapäivät. Kirkon syntysyy on Jumalan toiminnassa ja kirkon tehtävä on hoitaa yhteyttä Jeesukseen Kristukseen, maailman Vapahtajaan. Siitä aukeaa kaikki muu.
Seuraava viikko haluaa muistuttaa siitä, että minulla ei ole koko totuutta, enkä omista myöskään Vapahtajaa, niin että hän olisi vain henkilökohtaisesti juuri vain minun Vapahtajani. Minun tehtäväni on antaa toistenkin kulkea omaa tietään juuri siinä vaiheessa kuin hän on menossa ja tarjota tukea kulkemiseen. Parjaaminen ja kamppaaminen eivät auta eivätkä tuota hyvää. Olemme vasta matkalla täydellistä kohti.
Viikon lukutehtävä: 4 Moos. 11:24-30. Lue se ja mietiskele sitä. Sitten: mitä sanot Eldadille ja Medadille ja Moosekselle?
Siinä oli annos suvaitsevuuteen ohjaavaa vihjettä. Käytä hyväksesi.
Pastori Esa Kekki
