Viimevuoden tammikuussa Launeen kirkossa tehtiin tuttavuutta uuden piispan kanssa. Vuoden alussa Lahti oli siirtynyt osaksi Mikkelin hiippakuntaa, kuten muutkin entisen Hollolan rovastikunnan seurakunnat. Tapaamisen yhteydessä pidin puheenvuoron, jonka olin otsikoinut ”Seurakunta ja minä”. Puheen johtoajatus oli, että minulle seurakunta on ennen kaikkea yhteisö. Joukko johon kuulua, elää kristittynä, kokea yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.
On oikeastaan aika mielenkiintoista, että vain hetkeä myöhemmin totutun kaltainen seurakuntayhteisön elämä ei enää ollutkaan mahdollista. Erilaiset rajoitukset kun ovat määrittäneet, kuinka monta ihmistä voi olla kerrallaan yhdessä paikassa.
Olen miettinyt kuluneen kevään aikana monta kertaa sitä, mitä seurakuntayhteisö tai usko merkitsevät. Olen huomannut, että on vaikeaa kokea olevansa osa yhteisöä, kun ei ole fyysistä yhteyttä. Ehkäpä yhteys on kirjoitettu jo yhteisöön sisälle? Yhteisö syntyy toisiinsa yhteydessä olevien ihmisten välille.
Mutta seurakuntayhteisön keskiössä ei lopulta ole yhteys pelkästään ihmisten kesken, vaan yhteys Jumalaan. Siis usko, joka tulee näkyväksi, kun elää omaa elämäänsä missä ikinä sitten onkin.
Sunnuntain aiheena on: ”Taivaan kansalaisina maailmassa” Juhlalliselta ja ehkä hieman pönäkältä kuulostava otsikko, tulee paremmin ymmärrettäväksi sunnuntain Raamatunteksteissä olevien kehotusten kautta: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” ja ”rakastakaa toisianne.” Yhteys Jumalaan kasvattaa rakkautta ja rakkaus näkyy teoissa, jotka luovat yhteyttä ihmisten välillä.
Hanna Rikkanen
kappalainen Launeen srk