Olen voinut tänä kesänä viettää paljon järven rantamaisemissa, jossa pieni kesämökkimme on. Kiitollisuus on noussut usein ajatuksiin, kun on katsellut kaunista ja puhdasta suomalaista luontoa. Kuinka Luojamme onkaan osannut tehdä sopusuhtaisen värimaailman, joka vaihtelee koko ajan valon ja varjojen muuttuessa. Hän on tehnyt luonnon pienet sekä suuret ihmeet.

Erityisesti lintujen elämää on ollut mielenkiintoista seurata. Huhtikuussa ja vielä toukokuussakin näkyi paljon parien muodostumasta ja pesien rakentamispuuhia. Ensimmäiset sorsanpoikueet olivat tiiviinä ryhmänä vedessä jo toukokuun lopulla, samoin joutsenparin jälkikasvu. Nyt elokuussa poikaset ovat jo melkein emonsa kokoisia. Sorsan ja joutsenen poikanen oppii nopeasti löytämään syötävänsä, kun se seuraa emonsa erimerkkiä. Samoin kuikan poikanen sukeltaa tyylikkäästi ja pitkälle emonsa opastamana.

Lintujen elämässä tapahtuu nopeasti se, mitä ihmisillä vie vuosikymmeniä. Mutta myös meidän elämässämme esimerkillä on suuri merkitys. Aikuiset näyttävät mallia omasta elämäntavastaan nuoremmille. Näin tapahtuu kodeissa, sen lähiympäristössä ja kouluissa. Vanha ajatus, “älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon”, ei pitkälle kannattele. Mikä voisi olla asia, jonka soisi lastemme ja nuortemme omaksuvan elämäntapaansa? Olisiko se, että tulee katsella ympärilleen ja miettiä, voisinko minä tehdä jotakin. Voisinko juuri nyt rohkaista tai auttaa ihmistä, joka tukea tarvitsee. Voimme olla näin esimerkkinä toisillemme ja se voisi antaa monille rohkeutta osoittaa välittämistä tässä maailmassa.

Jeesukselta kysyttiin kerran, mikä on tärkeintä elämässä. Hän vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” Tällainen tapa elää on Jumalan meille tarkoittama ja hän antaa meille siihen voimavaroja. Näin eläen, voimme unohtaa ainakin hetkeksi oman elämämme tarpeet ja huolet. Mutta nekin meillä on mahdollisuus viedä rukouksessa Jumalalle ja hän kuuntelee meitä.

Erkki Suhonen,
Launeen seurakunnan kesäpappi

Tärkein syy uskoni menettämiseen on some ja sen muuttuminen karnevalistiseksi sirkusalustaksi, jota suomalainen media seuraa ja apinoi ikään kuin sokeripaloja odottava sirkuskoira kuittailemalla ja osallistumalla itse mukaan tähän totuushuutokilpailuun!

Twitteristä ja Facebookista onkin tullut toksisia mielipidemanipulaattoreita ilman vastuuta. Suomalaisten luottamus uutisiin on ollut ennätyskorkea, jopa 70-80 prosenttia, mutta juuri nyt monet seuraavat, mitä uskoa ja mitä ei. Amerikkalaisista vain 26 prosenttia uskoo enää mediaan. Paras esimerkki median valehtelusta on Fox News, joka tiesi presidentin varmasti valehtelevan, mutta julkaisi silti uutisen. Oikeusjuttu sovittiin juuri äsken 800 miljoonalla dollarilla, mutta anteeksipyyntöä ei tullut!

Meillä Helsingin Sanomien toimittajat syyllistyivät kirjoittamaan salaisesta Viestikoekeskuksesta ja selvisivät asiasta pienillä sakoilla ja päätoimittaja, jonka kaiken järjen mukaan piti olla tietoinen kirjoituksesta ja lain mukaan vastuussa, selvisi ilman edes syytettä. Suomen suurin media on astunut arveluttavalle tielle julkaistessaan täysin yksityisen ministeri Rydmanin viestin, jonka parisuhteessa pettynyt osapuoli on lähettänyt Helsingin Sanomille kostotarkoituksessa jo 12 vuotta sitten . Oikeus viime kädessä varmasti katsoo tämänkin asian laillisuuden, mutta silti oikeusvaltiossa ministerilläkin pitää olla oikeus viestittää edes parisuhteessa
henkilökohtaisia viestejään salassa. Mikä on se yleinen etu, jota lehti peräänkuuluttaa julkistaessaan
asian? Rasismi vai se, että lehden toimittajat ovat syytteessä kunnianloukkauksesta?

Suomi on siirtymässä ”trumppimaiseen” mielentilaan, jossa liikutaan reilusti yli hyväksytyn ja sallitun sivistyneen rajan. Ääriajattelusta, leimaamisesta, totuuden kiertelystä ja oikean tiedon pimittämisestä on tullut medialle arkipäivää. Omaa poliittista toimittaja-agendaa ajetaan kuuntelematta lainkaan itse asianosaista. Asioiden riitelemisestä on siirrytty vastakkainasetteluun, jossa kaikki keinot poliittisiin päämääriin ovat sallittuja!

Olemme siirtymässä polarisoituneeseen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa totuus palaa mukavasti tulessa ja leimakirveet heiluvat täydellä teholla. Olen seurannut toimittajana tätä ”me too”-menoa nyt yli 10 vuotta julkisuudessa ja erityisesti mediassa. Media leimaa ja maalittaa itse sellaiset, jotka uskaltavat puolustaa kunniaansa median ensin leimatessa nämä henkilöt jo etukäteen. Tomi Metsäkedon tapaiset rohkeat yksilöt antavat vielä uskoa suomalaisen oikeusjärjestelmän puolueettomuuteen, mutta silti tärkeitä suomalaisia instituutioiden kimppuun hyökätään mediassa yhä herkemmin.

Media on antanut Somessa ”sallitut siivet” suomalaisten instituutioiden kimppuun käymiselle. Sieltä kaivetaan esiin kaikki tyhmät sanomiset, jota sitten mutustellaan viikkoja. Olemme siirtymässä opettaja Laura Huhtasaaren viitoittamaa tietä kohti evoluution kieltämistä ja sellaista aikaa, jota jo eletään ”trumppilaisessa” todellisuudessa.
Erityisen onnistuneesti länsimediaan ovat päässeet vaikuttamaan Venäjän trollit, joiden kohteena ovat juuri tällä hetkellä Ruotsin valtion leimaaminen Koraanien polttamisen sallivaksi Islamin vihaajaksi.

”Totuuden jälkeinen aika” mediassa voi hyvin, sillä keskustelevasta demokratiasta on siirrytty kiistelevään moniarvoisuuteen. Populistien vastamediaa ei kyetä torjumaan, koska monilta kansalaisilta puuttuu siihen tarvittava medialukutaito ja itsekritiikki. Suomalainen media ei tunnu itse kykenevän tarvittavaan mediakriittisyyteen. Eräänä keinona on lehdistön valikoiva vaikeneminen, Elämme nyt ristiaallokossa, jossa olisi kahlattava eteenpäin ilman median usein välittämää tutkittua tieteellistä näkemystä. Media tarvitsisi heti selkeää verkkokommenttiensa moderointia uutistoimituksissaan.

Lehdistönvapaus ja journalistien vapaus ei tarkoita silti vastuutonta kirjoittelua ja huutelua puskista, vaan faktapohjaista ja analysoivaa viestintää. Miehemme EU:ssa eli Teuvo Hakkarainen on rotunsa
valio ja hyvä esimerkki oivasta Keskisuomalaisen sallimasta sananvalinnan mestarista. Toimittaja Oskari Onninen ruotii Etelä- Suomen Sanomia onnistuneesti viimeisessä Suomen Kuvalehdestä juuri tästä lehden linjasta ja sen kaksinaamaisuudesta. Annetaan tilaa omille ”maalaisliittolaisille” ajatuksille röyhkeästi ja syrjitään tai jätetään julkaisemasta eriäviä lahtelaisia mielipiteitä.

Juhani Melanen

Nykyaikaan kuuluvat television suositut talent showt, joissa ihmiset kilpailevat erilaisilla lahjakkuuksillaan. Mutta jo Raamatussa puhutaan talenteista… vähän eri merkityksessä tosin.

Tämän viikon evankeliumissa Jeesus kertoo vertauksen rikkaasta miehestä, joka uskoo jättiomaisuutensa palvelijoiden vastuulle. Isäntä käyttää tuon ajan suurta rahayksikköä talenttia ja antaa yhdelle viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi, viimeiselle yhden. Yksi talentti vastaa 6000 denaaria eli tavallisen työläisen yli 20 vuoden palkkaa. On kyse siis huikeista summista. Muistatko, miten sitten kävi?

Ensimmäiset palvelijat ottivat talenttinsa heti käyttöön ja saivat mukavasti voittoa. He pystyivät antamaan isännälle sijoituksen kaksinkertaisena takaisin. Mutta kolmas palvelija pelkäsi. Hän ei luottanut kykyihinsä, vaan hautasi hopeatalenttinsa maahan. Ei hän hävittänyt isännän omaa, mutta ei saanut sitä kasvamaankaan.

Lopussa isäntä käy palvelijoiden kanssa tilit läpi. Maahan hautaaja saa ankaran kohtalon. Raamatunlukija jää ihmettelemään. Pitääkö tässä ryhtyä tekemään rahaa, jotta kelpaisi Jumalalle? Ei suinkaan!

Vertaus puhuu siitä, että Jumala on antanut meille arvokkaita lahjoja, kykyjä (eli talentteja), joita hän haluaa meidän käyttävän toisten ihmisten hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Arkiset lahjat ja erityiset kyvyt on tarkoitettu käyttöön. Ennen kaikkea Jumala tarjoaa meille suurta pelastuksen lahjaa, Jeesuksen sovitustyötä. Se kannattelee meitä koko elämän läpi, antaa rohkeutta ja toivoa ja vie meidät kerran taivaan rauhaan. Tällaista lahjaa ei missään nimessä kannata haudata maahan, vaan ottaa käyttöön jokaisen päivän voimaksi.

Riitta Särkiö

Kesää on toivottavasti vielä jäljellä, vaikka sateisen heinäkuun tunnelmat eivät aina olleet niin aurinkoisia. Kesäkuun lopun Suomi Areenan jälkeen pidin ensimmäisen kunnon loman vuosiin. Ohjelmassa oli mm. Nivalan matka perheen kanssa anoppilaan, lasten kanssa pikaretki Tukholmaan sekä mökillä oloa Päijänteellä Padasjoella. Päijänteen sää oli yllättävän syksyinen. Sateesta huolimatta loma teki hyvää.

Tällä viikolla Helsingissä aloitimme jo täysillä. Tapasin eri maiden suurlähettiläitä. Keskustelimme maailman ja Euroopan tilanteesta. Turvallisuus ja talous kulkevat käsi kädessä. Myös kotimaan politiikan kesä palaa hiljattain arkeen. Hallituksen sisäiset riidat ja kohut ovat ihmetyttäneet meitä kaikkia pitkin kesää. Uskon, että kaikki me odotimme vasta syksyn näyttävän minkälaista politiikkaa Petteri Orpon hallitus Suomessa alkaa tehdä. Kuitenkin jo hallituksen ensimmäisillä viikoilla saimme todistaa mitä uskomattomimpia käänteitä ja sekoilua. Puolueiden kannatusluvut kertovat karua faktaa kansan reaktioista toinen toisensa jälkeen puhjenneisiin kohuihin – luottamus hallitukseen on kovilla. Orpon vakuuttelu nollatoleranssista ei mene enää läpi, eikä sen kuulukaan. Marinin sekä Rinteen hallitukset olivat toimintakykyisiä vaikeista olosuhteista riippumatta, mutta voimmeko sanoa tätä nykyisestä hallituksesta?

Nykytilanne on hyvin poikkeuksellinen Suomessa ja se on huomattu myös maailmalla. Kovalla työllä tehty Suomikuva rakoilee, yritykset ja teollisuus ovat huolissaan mitä tämä mainehaitta saa vielä aikaan. Myös Suomen kansa on hämillään, he eivät saaneet sitä mitä he äänestivät. Jos hallitus ei ole toimintakykyinen sisäisesti, miten se voisi olla sitä ulos päin. Johtajuutta ei voi ostaa, se kuuluu näyttää. Sitä me jäämme odottamaan Orpolta.

Kesätapahtumia on riittänyt ja hyvä niin. Viikonloppuna suuntaan Jyväskylään MM – ralleihin. Lahdessa Kalevan Kisat onnistuivat erinomaisesti. Lahden Ahkera onnistui järjestelyissä.

Ville Skinnari

Terveisiä Päijänteeltä! Vietämme täällä Heinäsaaressa parhaillaan musariparia.
Rippikoulun suosio on pysynyt korkealla. Vuonna 2022 rippikoulun suorittaneita oli 48 500. Määrä on suurempi kuin vuoden 2020 vastaava luku joka oli 46 800. Lukuihin on laskettu kaikenikäiset rippikoululaiset. Kirkkoon kuuluvista 15-vuotiaista nuorista rippikoulun kävi noin 91 prosenttia ja kaikista 15-vuotiaista nuorista 74 prosenttia. Maallistuneessa Suomessa uskonnollisen leirin suosio jaksaa ihmetyttää. Rippikoulu on riitti, jolla on vahvat perinteet. Ripari on paikka, jossa nuoret voivat tutkia itseään ja maailmaa turvallisesti. Niinhän kouluissakin tehdään, mutta silti ripikoululeiri on vielä jotakin muuta.

Holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on kohdattava aina ainutkertaisena yksilönä, johon vaikuttavat ihmisen kaikki olemuspuolet, myös hengellisyys. Ihmisellä on aina ollut tarve etsiä vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Niihin ei luonnontieteen, psykologian ja pelkän filosofian avulla löydy vastauksia, vaan tarvitaan myös uskontoa henkisyyden hengellistä ulottuvuutta.

Yhteiskuntamme tarjoaa monenlaisia tarttumispintoja henkisyyteen, mutta tilaa, jossa tutkia ihmiselämän keskeistä ilmenemismuotoa hengellisyyttä ei enää ole kaikille tarjolla. Ehkäpä se on kuitenkin vielä mahdollista rippikoulussa, ilman pelkoa joutua leimatuksi tai käännytetyksi.

Rippikoulua on kehitetty ja kehitetään jatkuvasti. Keskellä nuorten arkea elävät, työhönsä sitoutuneet nuorisotyöntekijät osaavat kohdata ja puhua nuorille tavalla, josta moni opetuksen ammattilainen voisi oppia paljon.
Ryhmäytymisen, hauskanpidon, nuoruuden siirtymäriitin ja uusien ystävien lisäksi rippikoulu on paikka, jossa kaikenlaiset nuoret kokoontuvat yhteen tutkimaan ja laulamaan hyvästä, armollisesta ja anteeksiantavasta jumalasta, joka Paavalin sanoin ei ole kaukana yhdestäkään meistä ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme”. ( Apt. 17: 27)

Janne Suomala

Olen yrittänyt koko alkuvuoden tuoda julki ”Lahen” kunnallispolitiikan kupruja , suoranaisia valheita ja jopa rikoksia tietoonne, joten rauhoitetaan kesäaika ja puhutaan maailman tärkeimmästä asiasta, nimittäin jalkapalloista!

Olen täällä mökillä nauttinut paitsi kivoista lenkeistä, myös hyvän futiksen katsomisesta ja seuraamisesta useilta maksukanavilta. Jalkapallosta on kirjoitettu kirjoja enemmän kuin mistään muusta urheilulajista ja sen suosio on maapallolla täysin ylivoimainen. Siihen liittyy korruptiota, sotia, tragediaa, draamaa ja komediaa. Siinä pyörivät uskomattomat rahat ja sillä hallitaan kansakuntia samalla tavalla, kun antiikin Roomassa eli ”kansa ei tarvitse kuin leipää ja jalkapalloa; poikkeuksena Lätkä-Härmä!

Kansakunnat ilmentävät itseään pelityyleillään, mutta Etelä- Amerikassa jalkapallo on elämää suurempi asia. Olen itse nähnyt ja kokenut tämän eräällä maailman suurimalla stadionilla Rion Maracanan stadionilla 2011. Stadionin virallinen katsojaennätys on 183341 katsojaa vuodelta 1969. Kokemus oli ainutlaatuinen ja unohtumaton. Vasta myöhemmin aloin ajatella, millaisia tunteita, rahaa ja politiikkaa kuningasjalkapalloon kaiken kaikkiaan liittyy.

Me eurooppalaiset ihailemme eteläamerikkalaista jalkapallokulttuuria, mutta emme oikein ymmärrä sen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Brasiliassa ja Argentiinassa se ei ole ”pelkää urheilua”, vaan se on elämän tapa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Etelä- Amerikassa jalkapallo on monelle hallinnolle kätevin tapa toteuttaa ” leipää ja sirkushuveja” oppia; leivän jäädessä kansalaisille usein niukaksi. Uskonnollisia jalkapallofanaatikkoja löytyy kaikkialta, kuten myös otteluiden manipulaattoreita ja ammattihuliganisteja. Etelä- Amerikalle on ollut traumaattista, että jalkapallovaltikka on ollut siirtymässä Eurooppaan. Nyt Argentiinan voitto Qatarin MM- kisoissa oli salvaa tähän haavaan.

Jalkapallo on ollut sata vuotta eteläamerikkalainen tapa päteä maailmassa. Pele, Diego Maradona ja Messi ovat antaneet maille tunteen kyvystä päteä ja voittaa ihailua. Siksi pelaajien siirtoa Eurooppaan on katsottu usein jopa ryöstöiksi. Silti raha ratkaisi tämänkin Euroopan eduksi. Historiassa Etelä- Amerikan seurat ovat muodostuneet sosiaalisten ryhmien ja etnisen siirtolaisperustan ympärille. Ne perustuvat tunteelle, että ne ovat kansan joukkueita korruptoituneita ja etuoikeutettuja vastaan. Eurooppalaiset ovat yliromantisoineet eteläamerikkalaista jalkapalloa periaateella: ” jalot villit”, aito peli-ilo tai luonnollista peliä. Tosiasiassa totuus on toinen. Eteläamerikkalaiset pelaajat filmaavat, kieriskelevät ja kiivailevat kentällä ja pelaavat vain ”voitto hinnalla millä hyvänsä” tai keinoja kaihtamatta periaatteilla. Kokemus yhteiskunnan epäreiluudesta ei kannusta reiluun peliin. Pele ei pitänyt koskaan yhteiskunnan puutteita ja valtavia luokkaeroja rotuasiana ja sai mustilta aktivisteilta lisänimen
”keskiluokan kesytetty mannekiini”!

Luonnonlapsimyytit ovat menneet ja ”jumalan kädet” ja eteläamerikkalaiset taklaavat jopa härskimminkin kuin eurooppalaiset. Diego Maradona ei koskaan saanut elämäänsä hallintaan, koska hänen ei tarvinnut. Maradona oli kannattajilleen paha pyhimys ja ikuinen olosuhteiden uhri. Hän on jalkapallon huijaamisen, omien puolustamisen ja uhriutumisen suurin symboli ja kulminaatio. Jalkapallo on elämää suurempi näytelmä, jossa on kaikki suuren draaman ainekset ja sitä näytellään
kellon ympäri kaikkialla. Ihailu on joskus täysin käsittämätöntä. Missä muussa urheilulajissa kaikkia sääntöjä rikkonutta urheilijaa, kuten Maradonaa ihaillaan näin estottomasti. Hän teki käsimaalin, syyllistyi dopingiin, ampui toimittajaa kohti, piti yhteyttä mafiaan, pakeni isyysepäilyjä, veti kokaa, ryyppäsi ja piti yhteyttä Fidel Castron kanssa. Nyt Mardona-kirkon kannattajat ovat tehneet hänestä jumalan ja palvovat häntä jumalaisen alkuperänsä takia. Jimmy Burns toteaakin osuvasti Maradona- kirjansa ensimmäisessä lauseessa:” Tämä on tarina synnynnäisestä  alkapallolahjakkuudesta, joka alkoi uskoa olevansa jumala ja kärsi siitä.”

Lopuksi! Mikä tekee jalkapallosta maailman suosituimman pelin? Siksi, että sitä voi pelata yhtä hyvin Afrikassa kuin Siperiassa. Muita syitä ovat peli halpuus. Peltipurkeilla voi pelata getoissa. Siinä on hyvin yksinkertaiset säännöt ja siitä voivat niin naiset kuin miehetkin saada hyvän ja rahakkaan ammatin. Ja mikä tärkeintä siinä konnatkin löytyvät helposti. Niitähän ovat tietysti oman maan riistäjät, FIFA ja paha pohjoinen.

Hyvää kesälomaa kaikille etelälahtelaisille ja muillekin lahtelaisille!

Juhani Melanen

Tällä viikolla kävimme Presidentti Niinistön johtamat Kultarantakeskustelut jakautuvasta maailmasta. Ukrainan sota on paljastanut jakolinjoja maailmassa, mutta puolia valitaan paljon monimutkaisemmista syistä, kun Euroopassa usein ymmärretään.

YK-päätöslauselmaäänestyksissä pidättäytyneet maat – joista moni meille välttämättömiä kauppakumppaneita ja alueellisia voimatekijöitä – muodostavat hyvin erilaisen ryhmän eikä niitä tule niputtaa yhtenäiseksi joukoksi. Se, mikä näyttäytyy haluttomuutena tuomita Ukrainan sota, voi todellisuudessa olla taloudellista riippuvuutta Venäjästä. Puolen valinta voi siis perustua vaihtoehdottomuuteen, jolla ei ole suoraa yhteyttä Ukrainan sotaan.
Myöskään Suomen tukea emme voi mieltää tueksi maiden hallinnolle. Kehitysyhteistyövaroista tuemme pääsääntöisesti kaikkien haavoittuvimpia ryhmiä ja järjestöjä: niitä ihmisiä, jotka ovat usein myös maidensa sisäisissä valtakamppailuissa altavastaajia, uudistajia, visionäärejä. Heitä, jotka tuomitsevat sodan ja jakavat länsimaiset arvot.

Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan hyvin raadollinen ja täynnä harmaan sävyjä. Sota on palannut Eurooppaan vasta tällä vuosikymmenellä, mutta on paljon maita, jotka ovat nähneet sotaa yli sukupolvien. Ymmärtääksemme maailmanjärjestystä paremmin, meillä tulee olla kyky tarkastella eri perspektiiveistä. Kuva näyttäytyy tuolloin hyvin erilaisena, miten se Euroopasta avautuu.
Pienen maan paras valtti on jatkaa yhteydenpitoa maiden kanssa. Jännitteiden maailmassa kauppasuhteet, poliittinen dialogi sekä kehitysyhteistyö muodostavat keinon rakentaa siltoja ja sitä kautta vakaampaa maailmanjärjestystä.

Tiistai oli tunteikas päivä monella tavalla. Reilu neljä vuotta työtäyteistä Valtioneuvoston jäsenenä päättyi. Paljon teimme, paljon jäi tekemättä. Näin demokratia toimii. Suomi sai nyt sellaisen hallituksen kuin halusi. Siksi hallituksen kritisoiminen on tehtävä fiksusti. Kokoomuksen kannattajia kylmä linja ei hetkauta. Perussuomalaisten tilanne on toinen. Suomi on saanut lähes kaiken negatiivisen opin Trumpin Yhdysvalloista. Jakautunut, polarisoitunut Suomi ei ole se Suomi mihin minä olen syntynyt. Eikä se ole se Suomi mihin haluan lasteni kasvavan. Luottamusyhteiskunta on kuollut. Sopimusyhteiskunta on kuollut. Tilalle on tullut riitainen Suomi, jonka maine on jo maailmallakin kovilla. Nyt on meistä kiinni miten tästä rakennamme eteenpäin.

Ville Skinnari

Monessa kielessä juhannuksen nimi viittaa keskikesään. Siitä sana mittumaari kertoo (midsommar). Meillä kuitenkin tämän juhlan ja juhlan nimen yllä leijuu Johannes Kastajan jännä hahmo. Hän syntyi kuin ihmeenä vanhoille vanhemmilleen Elisabetille ja Sakariaalle.

Tämä lapsi ei saanut sukunsa nimeä, vaan nimen, joka kertoo jostakin tärkeämmästä. Johannes-nimi on käännettynä: Jumala on armollinen. Iäkkäät vanhemmat kokivat konkreettisesti, että Jumala oli ollut heille armollinen, kun he pitkän odotuksen jälkeen kumminkin saivat oman lapsen.

Johannes Kastajasta tuli Jeesuksen tienraivaaja, joka painotti parannuksen teon tarpeellisuutta ja pehmensi sydämiä ottamaan vastaan evankeliumia. Koko ajan hän kuitenkin nimellään julisti ihmisille Jumalan armollisuutta. Tuohon aikaan ihmiset nimittäin ymmärsivät nimien merkitykset, ne nousivat suoraan aramean ja heprean kielistä. Kun tämä kamelinkarvavaatteeseen pukeutunut erämaan asukki esitteli itsensä, ihmiset saivat samalla muistutuksen Jumalan olemuksesta: Jumala on armollinen.

Keskikesän valossa ja elämän varjoissa – kaikkina päivinä Jumala rakastaa meitä ja osoittaa meitä kohtaan armoaan. Se, että elämme, on hänen lahjaansa. Se, että saamme synnit anteeksi, on hänen armoaan, sillä Jumala antoi oman Poikansa uhriksi meidän puolestamme. Tämä Jumalan armo kantaa meitä eteenpäin tänäkin kesänä.

Mitä yhteistä on KymRingillä ja Kisapuisto-hankkeella? Molemmissa on ollut toimijoina ruunahevoset. Mikä suomeksi tarkoittaa sitä, että mukana olleet käytännön suunnittelijat tietävät teoriassa, mitä pitäisi tehdä, mutta eivät pysty toteuttamaan sitä, koska kompetenssi ei vaan riitä!

Olen kirjoittanut Omalähiöön tästä Kisapuisto -farssista melkein yhtä monta kertaa kuin Kymiringistä eli noin 10 kertaa ja yrittänyt takoa lahtelaispäättäjille ettei tässä ole kysymys rakettitieteestä, vaan niistä faktoista, jotka uutta Kisapuistoa suunniteltaessa tiedetään ja se kaikkein tärkein, kuka kykenee toteuttamaan nämä suunnitelmat? Kriteereinä Kisapuistossa on kustannustehokkuus, toimivuus, ympäristön ja katsojien huomioiminen sekä tietysti seurojen toimintaedellytysten turvaaminen huomioimalla käyttökustannusten rasitteet ja muut fasiliteetit.

Tämän väärin sammutetun farssin taustalla on uskomaton määrä kateutta, osaamattomuutta ja saamattomuutta, mutta myös sitä perilahtelaista salailua. Viimeinen tragikoominen munaus oli antaa urakkakilpailu vain kahdelle rakennusyhtiölle. Voisinpa todistaa konkreettisesti, että Lahden jossain hallintohimmeleissä on oltava rakenteellista korruptiota! Tätä epäili eräs hyvin tuntemani oikeusoppinut. Lakonisesti hän totesi, että Kisapuisto-gate on uskomattoman epäammattimaisesti totutettu hanke, jossa on tehty kaikki ne mahdolliset virheet, joita on voitu vain tehdä.

Se ei ole ollut oikein kenenkään lahtelaistoimijan hallinnassa ja vastuunkantajia muutettiin aina, kun rapa roiskui ja sehän roiskui ja tuntuu vieläkin roiskuvan. Lahdessa pelattaisiin jo uudella stadionilla, jos liikuntaneuvos Reijo Mäki- Korvelan johtama halliyhdistys olisi saanut toteuttaa suunnitelmansa elinkaarimallilla, mutta kateus vie kalatkin vedestä. Tämä ei kelvannut silloin toimitilajohtaja Mauri Koistiselle ja hänen ”klaanilleen”. Hyvä kysymys on ketkä torppasivat Mäki-Korvelan idean ja vielä parempi on kysymys miksi?

Lahdessa arvovaltakysymykset näyttelevät suurta roolia, vaikka kaikkien tiedossa oli ettei Spatiumin  Jouni Kanervo kykene hankkimaan yksityisiltä markkinoilta 40 prosentin rahoitusosuutta. Nämä Kisapuiston rakennusrallattelijat ovat erilaisilla ” älyttömillä” suunnitelmillaan aiheuttaneet Lahdelle jo ylimääräisiä suunnittelukuluja eri arvioiden mukaan 1- 2 miljoonan euroa. Tappiot ovat syntyneet kahdeksassa vuodessa, mutta tämä veronmaksajien kukkarosta maksettu tragikomedia rallattelu on saanut kaupungin valtuutettujen takia vain jatkua ja jatkua. Peliä ei vihelletty koskaan kunnolla poikki ja mietitty Kisapuisto kokonaisuutena ja hiilineutraalina Lahden urheilupyhättönä, joka olisi ollut toteuttavissa AD-Arkkitehtien ehdotuksessa noin 10 miljoonalla eurolla.

Ovatko suurimmat syylliset siihen, ettei parasta suunnitelmaa kuitenkaan toteutettu ,Lahden silloinen kaupunginhallitus joka ei tuntunut ymmärtävän AD-arkkitehtien tekemän arkkitehtisuunnitelman kokonaisuutta , kustannustehokkuutta ja laatua? Mikä osuus tästä on Lahden kaupunginjohtaja Pekka Timosella, joka väen väkisin sorvasi ja suosi Lahden omia toimijoita ja suunnittelijoita erittäin oudossa suunnittelufarsissa?

Olisiko viimeistään nyt aika haudata sotakirveet ja lähteä vielä kerran toteuttamaan hanke loppuun asti. Ja eikö näistä jo tehdyistä erehdyksistä ole opittu vielä sittenkään mitään? Tärkein kysymys onkin, tuleeko Kisapuiston täyttää kansainväliset mitat eli kategoria 3:n taso vai tyydytäänkö vähempään, kuten nyt tehtiin? Toki lisää voidaan rakentaa, mutta se maksaa myös myöhemmin.

Lahden toimialajohtaja Jouni Arola on nyt paljon vartijana. Kilpailullinen hankintamenettely oli harkitsematon eikä toiminut, koska se ylitti kustannusarvioksi asetetun 12,5 miljoonaa! Kisapuisto-hankkeesta järjestetään uusi tarjouskilpailu. Jos laatu olisi alun alkaen ollut kynnyskysymys, kuten Arola viittasi kaupunginvaltuuston Teams- infotilaisuudessa, niin AD-Arkkitehtien ehdotus olisi hyväksytty asiantuntijapiireissä heti sillään. Olisiko se vieläkin mahdollista? Heillä on lyödä pöytään valmiit suunnitelmat ja kustannusarvio, joka on vain 9,7 miljonaa euroa?
Koko tässä prosessissa on todella tärkeää kuunnella nimenomaan käyttäjiä ja erityisesti Veikkausliigaseura FC Lahtea. Missä määrin se kykenee osallistumaan Kisapuiston kustannuksiin ja millaisia vuokria se ja muut käyttäjäseurat joutuvat maksamaan?

Kiitos FC Lahden suurimmalle sponsorille eli Halton Oy:lle, mutta mistä löytyisi muita yhtä sitoutuneita yrittäjiä tukemaan lahtelaista jalkapalloa? Tärkeintä on saada Kisapuisto-hanke kuntoon ja Lahden liikuntaolohuone asianmukaisesti hoidettua. Lahteen tarvitaan nyt sitä yhteistä futishenkeä, jossa asiat laitetaan tietyssä aikataulussa
reilaan. Aikaa on onnettomaan puuhailuun mennyt jo liikaa!

Jussi Melanen