Eräs hyvä tuttavani pyysi minua kirjoittamaan ja muistelemaan meidän suurten ikäluokkien kokemuksista entisestä kansakoulusta. Me sodan jälkeiset naperot jouduimme kirjoittamaan ja opettelemaan kaunokirjoitusta oikeiden kaunokirjoitusmallien avulla ja tekemään harjoitustöitä sillä ainoalla ”oikealla” pullomustella, jonne kynän terä kastettiin ja sitten raapustettiin sitä sun tätä harakanvarpailla kaunokirjoitusvihkoon. Kaiken kukkuraksi piti imupaperilla painella töittensä tuhrut luettuun muotoon. Itkua väännettiin silloin ihan oikeasti. Minä selvisin tästä jotenkin, mutta hyvä naapurin kaverini Martti Venäläinen, joka oli ”vasuri” kärsi tästä suunnattomasti, koska hiha tahtoi sutata kaiken. Vasenkätiset joutuivatkin kääntelemään kättään erittäin outoihin asentoihin selviytyäkseen edes jollain tavalla näistä epäinhimmillisistä koettelemuksista.
Vuonna 2008 syntyneet lapset ovat ensimmäinen suomalainen ikäluokka, jota opetetaan kirjoittamaan vain tekstaamalla. He siis eivät enää harjoittele sitä kaunokirjoitusta, jossa kirjaimet sidotaan toisiinsa. Meidän aikanamme kynä nostettiin vain sanojen välissä. Tätä kaunokirjoitusta alettiin yksinkertaistaa 1980-luvun lopussa. Ani harva 2000-luvulla peruskoulun käynyt enää kirjoittaa sidosteista käsialaa. Yläkoululaiset ja lukiolaiset ovat jo vuosia lähinnä tekstanneet.
”Rakkaamme” kauno katoaa! Katoaako grafologia ( käsialatutkimus) sen myötä? Nyt kaikki kirjoitettiin ylioppilaiskokeissa ensimmäistä kertaa sähköisesti ja tietokoneilla. Yliopistossa kaunokirjoituksessa on tulossa yhtä vierasta kuin hieroglyfeistä. Muutos on erittäin suuri ja siitä on kirjoitettu liian vähän ja muutoksia analysoitu vielä vähemmän. Länsimaalaiset ovat kirjoittaneet samalla tavalla jo monta sataa vuotta. Jos on opetellut Suomen koulussa kaunokirjoitusta, pystyy lukemaan vaivatta seitsemän vuotiaan kuningatar Victorian kirjeen äidilleen vuodelta 1823. Hyvin sujuisi myös Abraham Lincolnin teksti, kuten Napoleonin kirjeetkin. Vaikeuksia alkaisi tulla vasta 1600–luvun hämähäkkimäisten uusgoottilaisten tekstien kanssa. Kyseessä on siis lukeminen, ei ymmärtäminen!
Nyt koulussa opetetaan näppäilyä. Älypuhelimillahan me tulevaisuudessa kommunikoimme. Näppärät nuoret selviävät tästä paremmin kuin me köntykset. Heikoimpia auttaa ennakoiva tekstin syöttö. Tunteita ilmaisemme emojilla, ääniviestejä voi aina lähettää tai teksti voi myös sanella. Postikortit on korvattu somekuvilla, kalenteri on puhelimessa, passeissa on biotunnisteet ja kassalla riittää pin-koodi. Kännykkä avautuu sormenjäljellä. Maailma muuttuu ja me sen mukana!
Onneksi kasvien keräilystä herbarioon luovuttiin 1960-luvulla oppikouluissa. Nyt oppilaat eivät tunne kasveja juurikaan ja heitä varten on pakko järjestää erityisiä kursseja. Loppujen lopuksi en minä juurikaan kesälomiani menettänyt 120 kasvin takia. Vanhempien kavereiden kansioista ne napattiin ja tiedot siirrettiin uudelle paperille, mutta omalla kaunolla!
Jussi Melanen