Uutiset kertovat Suomen tilanteesta paljon, mutta paljon jää kertomatta. Mitä meille suomalaisille todella kuuluu tänään ja millaista on olla elämäntilanteessa, jossa toivottomuus ja voimattomuus ajaa päivittäisen elämän ja arjessa selviytymisen mahdottomaksi. Kaikki maksaa ja paljon. Miten kerron lapsille, että rahaa harrastamiseen ei ole. Tai mitä sanon kavereille, kun ei ole rahaa lähteä edes ulos syömään. Suomalainen ei helpolla valita, mutta mitä sitten tapahtuu, kun jousi ei enää mielessä jaksa eikä pysty venymään.
Vielä viisi vuotta sitten oli tavallista ja tyypillisistä, että kansalainen tuli luokseni eri tilanteissa ja eri kanavissa kertoen omista haasteistaan ja ongelmistaan. Työttömyys, maksukyky, sairaudet, ja ylipäätään arjen laskuista selviäminen oli puheenaihe ja niin sen pitääkin.
Nyt jotain on muuttunut ja paljon. Onko syynä se, että ihminen ei enää edes jaksa tuoda esille omia ongelmiaan vai onko usko koko järjestelmään mennyt? Viimeisen kolmen vuoden aikana viestejä edelleen tulee, mutta jos ja kun se suhteutetaan työttömyyden ja toimeentulo-ongelmien lisääntymiseen suunta pitäisi olla toinen. Kuinka moni on jo luovuttanut? Ei jaksa enää yrittää.
Lahdessa työttömiltä tulee viestiä, että papereita pitää täyttää ja palauttaa, mutta todellista kohtaamista tai tapaamista työvoimapalveluissa on saanut odottaa kuukausia. Tämäkö on ratkaisu pitkäaikaistyöttömyyteen? Lahden kaupungissa on nyt mennyt liian kauan työllisyyspalveluiden toimivuuden rakentamisessa. Kyse voi toki olla myös resursseista, mutta jos näin niin kertokaa se sitten myös lahtelaisille. Lahden kaupunki on keskittynyt lähinnä sakkomaksuista valittamiseen (valtio ”sakottaa” kuntia työttömyydestä), mikä on ymmärrettävää sekin, koska nykyhallituksen eväät ovat olleet lähinnä työllisyysetelin tuominen, joka sekin on sama asia kuin aiempi palkkatuki, tosin nyt sitä saisi vain murto – osa aiempaan verrattuna.
Orpon ja Purran hallitus on leikannut tukien lisäksi myös juuri sellaisesta järjestötyöstä, joka on tukenut yhteiskunnan väliinputoajia tai sellaisia, jotka apua tarvitsevat. Itä-Suomen surullinen työtilanne ja tulevaisuuden näkymät näkyvät jo selvästi rikos- ja väkivaltatilastoissa. Myös Päijät-Hämeessä ja Lahdessa opettajat kertovat lasten oireilevan vanhempien ongelmien takia. Raivokohtaukset, jopa väkivalta koulupäivän aikana on arkipäivää. Jokainen meistä vanhemmista tietää sen, että riitelyä aikuisten asioista ei pitäisi koskaan tapahtua lasten läsnä ollessa. Tosiasia kuitenkin on, että epätoivo ja voimattomuus kuplii väkisin yli jossain vaiheessa.
Miten Suomen sosiaaliturvajärjestelmä sitten on aikanaan rakennettu? Tarveharkinnan perusperiaateisiin on kuulut, että toimentulotuki on aikanaan säädetty viimekätiseksi turvaksi eli toimentuloluukulle joutuminen on ollut ja pitänyt olla se aivan viimeinen vaihtoehto. Nyt tilanne on muuttunut täysin. Toimentulotuesta on tullut se ainoa toimentulo tuhansille ja tuhansille suomalaisille. Lapsiperheet, yksinhuoltajat, sairauden takia työelämän ulkopuolella joutuneet, tai nuoret, jotka eivät tässä Suomen työllisyystilanteessa olen koskaan päässeet kiinni edes ensimmäiseen työpaikkaan puhumattakaan vakituisesta työsuhteesta ja ovat siitäkin syystä vaipuneet henkisesti sellaiseen tilanteeseen, että voimat eivät enää riitä edes työn hakemiseen. Myös KELA:ssa resurssit ovat tiukalla ja puhelimellakin saa jonottaa. Käytännön tilanne on monella tavalla itsessäänkin kohtuuton.
Ja jos saisit edes vähän töitä, niin se vähennetään suoraan toimeentulotuesta! Jokainen euroa. Näin Orpon ja Purran hallitus kannustaa työelämään.
Tässä tilanteessa positiivisuuden rakentaminen on oikeasti kovan työn takana. Katkeruus ja epätoivo vie usein voiton.
Tästä huolimatta meidän pitää jaksaa rakentaa sellaista Suomea, jossa jokainen voi selviytyä ja löytää oman polkunsa elää hyvää elämää. Mutta helppoa tämän epäoikeudenmukaisen siivoaminen ei tule olemaan.
Ville Skinnari
