Jeesus sanoo: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”
Mikä paradoksi! Ja kuitenkin totta. Aikaamme leimaa voimakas yksilökeskeisyys. Sen seurauksena oman edun tavoittelu ja itsekkyys ovat lisääntyneet ja tätä kautta ihmisten pahoinvointi näkyy selkeästi yhteiskunnassamme. Me haluamme olla hyväksyttyjä, rakastettuja, suosittuja arvostettuja… Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Ilman rakkautta emme jaksa. Mutta ongelma ei olekaan tässä kaipauksessa, vaan siinä, missä huomiomme on. Kun elämämme käpertyy itsemme ympärille, me kadotamme sen. Siksi Jeesus tahtookin kutsua meitä tielleen, tielle joka on katsomista häneen ja toisiin, lähimmäisiin. Hän kutsuu meitä ottamaan vastaan lahjansa ja rakkautensa ja jakamaan sitä.

Franciscus Assisilaisen rukous opettaa meille juuri tätä:
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune