Presidenttivaalit ovat nyt kuumimmillaan – vai ovatko? Julkisuudessa sanotaan mediankin toimesta, että ehdokkaiden väliltä on vaikea löytää merkittäviä eroja presidentin toimivaltaan liittyvissä asioissa eli ulko – ja turvallisuuspolitiikassa. Tätä keskustelua on ollut mielenkiintoista seurata, koska tunnen kaikki ehdokkaat hyvin.
Pekka Haaviston kanssa tein neljä vuotta päivittäin työtä ulkoministeriössä ministereinä 2019–2023 eli viime kesään saakka. Istuimme yhdessä myös presidentti Niinistön johtamassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa (TP-UTVA), jossa olivat myös avainministerit ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä asioissa sekä ne puolueiden puheenjohtajat, jotka eivät muuten TP-UTVA:an kuuluisi, eli ehdokkaista nyt presidentiksi ehdolla olevista Li Andersson, joka on todella monipuolinen ja osaava ihminen, jonka kanssa on myös mukavaa ja pirullista olla eri mieltä.
Alex Stubbin tunnen jo vuosien takaa eri tehtävistä ja urheilusta tietenkin. Hänen vaimonsa on kotoisin Solihullista Englannista, missä pelasin jääkiekkoa ja opiskelin 1996–1997. Olemme molemmat opiskelleet ja työskennelleet ulkomailla pitkään. Tässä mielessä meillä on siis paljon yhteistä.
Jutta Urpilaisen kanssa meillä on yhteistä paljon, koska isämme työskentelivät yhdessä eduskunnassa, isäni Jouko (1980–2015) ja Jutan isä Kari (1983 – 1995, ja 1999 – 2003). Jutan tehtävä komissaarina vastaa paljon sisällöltään sitä mitä minä tein ministerinä maailmalla viimeiset neljä vuotta ja olemme molemmat hyvin samanlaisia sosiaalidemokraatteja: Kansainvälisiä, arvopohjaisia, mutta pragmaatikkoja tehden hyvin rohkeastikin yhteistyötä yli rajojen.
Olli Rehn on myös tuttu monesta. Komissaarina, ministerinä ja kollegana eduskunnassa ja jalkapallojoukkueessa. Jussi Halla-Ahoon olen tutustunut nyt vasta viime vuosina paremmin ja syvistä eroavaisuuksistamme huolimatta meillä oli hyvä yhteistyö hänen johtaessaan viime kaudella Eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa. Muista ehdokkaista kannattaa mainita ehkä Harkimo, joka persoonallaan jaksaa ja välillä osaakin haastaa toimittajia ja samalla ehkä itseään. Mainettaan ehkä paljon parempi mies, perheenisä ja persoona, jonka kanssa on aina hauskaakin.
Mutta siten niihin erottaviin tekijöihin. Yhdessä asiassa kaikki ehdokkaat puhuvat muunneltua totuutta, koska kukaan ei halua erottua ”yhteisestä konsensuksesta”. Tämä ei koske Suomen tai EU:n Ukraina politiikkaa, vaan Lähi-Idän tilannetta. Kun kymmenet ulkoministeriön virkamiehet kirjelmöivät ulkoministeri Valtoselle, Suomen Lähi-Idän politiikan suunnanmuutoksesta eli kritisoivat Suomen käytöksestä Israel-Gaza kysymyksessä, kenenkään ehdokkaan mielestä (tai sitten en sitä huomannut) Suomi ei ole muuttanut linjaansa. Tämä ei pidä paikkaansa. Hyväksymällä Israelin suhteettoman voimakäytön ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset, jotka ovat todennäköisesti sotarikoksia, Suomi muutti sen johdonmukaisen linjan, jota se on ajanut vuosikymmeniä. Tällainen nakertaa Suomen mainetta ja diplomatian pääomaa kansainvälisesti, kun katsotaan asiaa globaalisti, kuten presidentin pitääkin. Militaristinen keskusteluilmapiiri on puolestaan ajanut perinteisesti rauhan rakentamisella profiloituneet ehdokkaan vaikeaan asemaan, eikä kukaan ole uskottavasti hakenut edes sellaista roolia.
Tässä Stubb oli Ylen tentissä oikeassa, mutta Stubbin avaus Suomen mahdollisesta roolista rauhanvälittäjänä Suomen ETYJ-puheenjohtajakaudella 2025 on kaunis, mutta samalla hieman naiivi. Rauhaa maailmalla välittävät nyt sellaiset maat, kuten Qatar, Etelä-Afrikka, Norja ja Kiina kukin eri syistä ja lähtökohdista, mutta millä kulmalla Suomi EU:n ja Naton uutena jäsenenä tähän nyt tulisi on vaikeaa nähdä. Mutta oikein, että Alex hakee visioita Suomelle, koska niitä tarvitaan. Hän on selvästi ehtinyt lukenut paljon oikeita asioita Firenzessä ja valmistautunut hyvin vaaleihin. Hänen ulostulonsa kokoomuslaisena työmarkkinasopimisen tärkeydestä oli varmasti tarkkaan harkittu, mutta linjassa, mitä hän on aiemmin sanonut.
Haavistolla on ehdokkaista paras ja tuorein kokemus kovasta ja pehmeästä ulkopolitiikasta ulkoministerin roolissa ja sen hän hoiti hyvin, ellei erinomaisesti. Kampanjoinnissa Pekka ei ehkä ole yhtä energinen kuin Alex, mutta hänen vahvuutensa on Alexiin verrattuna on syvällisempi verkosto kansainvälisesti (ei vain EU:ssa), pitkäaikainen työ globaaleiden haasteiden kanssa sekä Afrikka-osaaminen, mikä on suomalaiselle harvinaista, vaikka harva sitä osaa täällä arvostaa.
Jutta Urpilainen on ollut tenteissä pirteä ja nostanut rohkeasti esiin vaikeitakin kansainvälisiä asioita, jotka ovat äänestäjille kuitenkin kaukaisia. Hänen osaltaan tilannetta vaikeuttaa suomalaisille etäinen komissaarin salkku ja myöhäinen ehdokkaaksi lähteminen. Jutan kanssa teemme kampanjaa ja kierrämme vielä Lahdessakin 27.2.
Mutta kysymykseen kuka olisi paras ehdokkaista jätän nyt kuitenkin diplomaattisesti vastaamatta, koska olen suomalaisena ylpeä, siitä että meillä on monta hyvää ehdokasta. Sopivin ehdokas Suomelle tähän maailmantilanteeseen on mielestäni numero 6 eli Jutta ja siksi äänestän häntä jo ennakkoon!
Ville Skinnari