Olen yrittänyt etsiä jotain järjellistä tietoa, miten Suomen hallituksen ajama Sote-uudistus etenee, mutta en oikein hahmota metsää puilta tai puita metsästä.
Erääksi syyksi Suomen sosiaali- ja terveyspalveluiden ongelmiin on esitetty maamme julkisen sektorin tehottomuutta. Kuitenkin pohjoismainen, diagnooseihin ja toimenpiteisiin perustuva tuoteryhmittely eli Nord- DRG- järjestelmä toteaa vertailuissa, että Suomen julkinen sairaanhoito on Pohjoismaiden tehokkainta! Mutta miten volyymi on arvioitu? Onko se tehokasta vai tehotonta?
Päivän sairaalaliturgiaksi on noussut potilasdirektiivi läheisyysperiaatteen sijasta. Liittyessämme EU:n meille vakuutettiin, että kaikki jäsenmaat saavat järjestää sosiaali- ja terveyshuoltonsa niin sanotun läheisyys periaatteella. Toisin kävi. Pääomien, työvoiman, palveluiden ja tavaroiden liikkuvuus tulkitaan nyt koskevan myös terveyshuoltoa. Malli sopii Suomeen erittäin huonosti, koska meiltä puuttuu esimerkiksi kirurgian yleisosaajia, sillä Suomen kirurgien koulutusjärjestelmä tuottaa ja jakaa kirurgeja vähintään tukielimistön ja sisäelinten leikkaajiin. Suomi on harvaan asuttu maa ja me emme kykene järjestämään asiallista sairaalapäivystystä, koska meillä on akuutti vaje yleiskirurgeista ja yleissisätauti lääkäreistä.
Matkalla kokonaisvaltaiseen SOTEEN on unohdettu kokonaan kansalaisten sosioekonominen eriarvoisuus peruspalveluiden saatavuudessa. Tässä on jo perustuslaillinen eriarvoisuus pulmana, sillä perustuslakimme sanoo 6 &, että Suomen kansalaiset ovat tasa-arvoisia palvelujärjestelmässä.
Olen tässä SOTEN kiihdytysajossa ihmetellyt koko ajan, miten tavallinen kansalainen (lue: potilas) kykenee arvioimaan hoitonsa vaikuttavuutta, tehokkuutta, turvallisuutta ja tasa-arvoa?
Ongelman ytimeksi nousee selvästi kaksi asiaa nimittäin peruspalveluiden eli sosiaali- ja terveyspalveluiden keskinäinen yhteistyö eli integraation syventäminen sekä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon integraation vahvistaminen. Miten EU:n ajama hoitopaikan vapaa valinta istuu Suomeen? EU kilpailuttaa vain terveyshuollon palveluntuottajia eikä mieti, miten Suomen syrjäkylistä löydetään kirurgista hoitoa?
Toivottavasti liikumme kohti Ruotsin mallia, joka luottaa markkinoiden toimivuuteen myös terveyspalveluiden maailmassa: yhteiset rahat potilaan reppuun, potilas valitsee mieleisensä palveluntuottajan. Me kaikki tiedämme, että terveyspalveluita käyttää Suomessa niin sanottu kallis viisi prosenttia väestöstä. Tämä ryhmä on monisairaat vanhukset ja mielenterveys- ja päihdepotilaat. He käyttävät arvioiden mukaan jopa 67 % peruspalveluiden kokonaisvoimavaroista. Ruotsissa potilaita ei silti erotella hyödyllisiin ja hyödyttömiin, sillä siellä on oivallettu, että terveydenhoito ei ole palvelu,
vaan investointi. Mistähän sittä lääkäreiden laatutietoa oikein saisi? Kunhan se edes puhuisi auttavaa suomea?
Juhani Melanen