Kumpi on kivempi, joulu vai pääsiäinen? Nyt kun molemmat ovat (noin suunnilleen) lähes tuoreeltaan takanapäin, voi tehdä vertailua.
Törmäsin hiljaisella viikolla keskusteluun, jossa tätä asiaa pohdittiin. Yllättävän monen mielestä joulu on näistä juhlista se iloisempi. Pappina ajattelen toisin. Ei toista ilman toista mutta onhan se nyt vaan jotakin, että ristinpuuhun naulataan Jeesuksen lisäksi koko maailman synnit ja ylösnousemuksen aamusta alkaen kristikunta elää iankaikkisuuttaan jo nyt. Kyllä siinä jäävät seimen oljet kerrasta kakkoseksi.
Mietin että miksi pääsiäisen ajalla on niin synkkä leima. Onko se tämä suomalainen luonteenlaatu, joka tarttuu melankoliaan eikä pääse irti ei sitten millään? Pääsiäistä edeltää pitkä paastonaika, jolloin syvennytään ja hiljennytään ja päät kallellaan pohdiskellaan syntyjä syviä (ehkä niin syviä että sinne ei juuri päivä paistakaan). Sitten kun pääsiäisen alla alkaa tapahtua, tapahtuukin ripeästi. Eikö pää kestä vauhdissa mukana?
Palmusunnuntaina me muistelemme palmunlehviä heiluttavia jerusalemilaisia, jotka tervehtivät iloisina Jeesusta – ja ajattelemme hieman happamina, että kohta lentävät oksat nurkkaan ja nyrkkien heristys alkaa, kun juhlakansa kiroaakin Jeesuksen. Otsat rypistyvät ja tuhon odotus alkaa.
Hiljaisen viikon aikana me kuljemme Jeesuksen kärsimystien askelissa. Kiirastorstaina Jeesus asettaa ehtoollisen. Sen sijaan, että iloitsisimme siitä että meillä tämä kristittyjen matkaeväs on olemassa, me kyräilemme, kuin olisimme osa Jeesuksen opetuslasten ruokailevaa joukkoa: kohta se Juudas nousee ja poistuu yöhön ja menee kavaltamaan Jeesuksen, se petturi ja roisto!
Ristin juurella katsomme kärsivää Messiasta ja otsa rypyssä tuumailemme, että tuo jos jokin se kyllä tekee kipeää. Saisi siinä iloitakin, jos ei muusta niin siitä, ettei itse ole siinä paikalla johon kyllä ihan oikeasti kuuluisi, siis ristinpuuhun ja Jumalan hylkäämäksi omien syntien vuoksi. Vaan sinne naulattiin kerralla kaikki, omat ja vieraat, nykyiset ja tulevat synnit. Hirveää, mutta hienoa. Hirveän hienoa.
Lankalauantaista on tietysti vaikea riemua repiä. Jeesus pötköttää kuolleena haudassa, kaikki toivo on mennyttä ja asiat ovat muutenkin huonosti. Itse taistelin alakuloa vastaan käymällä lauantaina kastamassa yhden tuttavani lapsen. Jouduin tosin itseäni aika lailla psyykkaamaan taipuakseni kastejuhlaan päivänä, jolloin koko kristikunta suree ja sanoin kastekodissakin, että onpa jäätävä kastepäivä, mutta toisaalta: me kristityt emme tuijota vain menneeseen vaan suuntaudumme voimakkaasti tulevaisuuteen. Mikä muu on niin hieno lupaus tulevaisuudesta kuin pieni lapsi, joka kasteessa liitetään Jumalan perheväkeen ja armon osallisuuteen.
Pääsiäisyöstä alkaen saa kyllä sitten ihan luvan kanssa heittää huolet mäelle ja suorastaan riehaantua päiväkausiksi juhlimaan. Ei ole kuolemaa, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Kristus on ylösnoussut! Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisillä joita Hän rakastaa! Hei aattokansa, tästä se vasta alkaa!
Anu Toivonen
Nuorisopappi ja armahdettu syntinen