Niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Jokainen varmasti tietää tunteen, kun omatunto kolkuttaa. Se kertoo että olen tehnyt väärin, loukannut lähimmäistäni tai Jumalaa pahoilla teoilla tai ajatuksilla. kuitenkin omantunnon soimaus on myös hyvä merkki. Oikeuden tajuni on tallella, tiedän että olen toiminut väärin ja kadun sitä. Tämä kuuluu ihmisyyteen, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Kukaan ei ole täydellinen ja niin ollen pysty elämään ilman, että tekisi syntiä. Omatunto onkin annettu oppaaksemme, jotta ymmärtäisimme virheemme, ja että voisimme vielä yrittää korjata aiheuttamamme tilanteen.
Yhtälailla, kun anteeksi pyytäminen myös anteeksi antaminen toiselle on joskus vaikeaa. Joskus vastassa on oma ylpeys, joskus taas kiukku, suru tai pettymys. Meitä kuitenkin kehotetaan antamaan toisillemme anteeksi, vaikka se ei aina olekaan helppoa. Täydestä sydämestä saatu anteeksi anto tai lausuttu anteeksi pyyntö, tuovat mukanaan helpotuksen tunteen. Se on tietyllä tavalla luopumista katkeruudesta, vihasta ja syyllisyydestä. Niinä hetkinä kun meiltä pyydetään anteeksi antoa, olisi hyvä muistaa tilanne, jossa itse on ollut pyytämässä anteeksi ja saanut anteeksi. Pitäisi muistaa, että itsekin on tehnyt joskus väärin lähimmistään kohtaan.
Jeesus on luvannut antaa kaikki syntimme anteeksi, hän kuoli puolestamme ristillä, meidän syntiemme tähden. Hän teki suurimman rakkauden teon meitä kohtaan, mitä tehdä saattaa. Me ihmiset, emme kykene samoihin tekoihin kun Vapahtajamme, mutta hän on opettanut meitä sanoen: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”(Matt.7:12). Jos me edes yritämme elää tämän ohjeen mukaan, meidän on helpompi elää täällä toinen toistemme kanssa, pyytäen ja antaen anteeksi. Jumala suree rikkomuksiamme, mutta yhtälailla iloitsee kanssamme kaikista sovinnoista, mitä saamme aikaan.
Anna Niemelä
pappi, Launeen srk